Luku 3 – Pieni kipinä, joka ei sammunut

Edellisessä luvussa kerroin ajasta, olin menettänyt uskoni itseni ja siihen, että voisi vielä muuttua.

Mutta vaikka en itse nähnyt valoa, jossain sisällä paloi pieni kipinä.

En vain vielä tiennyt sitä.

Jos olet joskus kulkenut samanlaista matkaa kuin minä – tai kuljet sitä juuri nyt – ehkä tunnistat tunteen, kun usko itseensä katoaa.

Kun on niin väsynyt, ei enää jaksa yrittää. Kun alkaa ajatella, että ehkä olisi helpompaa luovuttaa kokonaan.

Minä tiedän, miltä se tuntuu.

Olen tavannut elämäni aikana monia lääkäreitä, hoitajia, terapeutteja ja muita ammattilaisia. Olen ollut myös pitkillä osastojaksoilla. Olen saanut apua, olen myös kokenut myös hetkiä, milloin päihdeongelmaisena en tuntenut tulevani kuulluksi tai nähdyksi ihmisenä.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että päihdeongelman kanssa kamppailevalle ihmiselle tärkeintä ei ole aina mitä sanotaan tai tehdään.

Joskus tärkeintä on se, että joku katsoo silmiin, kuuntelee todella ja antaa tunteen:

Minä näen sinut.
Sinä olet arvokas.
Minä haluan auttaa sinua.

Minun kohdallani voin yhden käden sormilla laskea ne ammattilaiset, joiden kohdalla todella tunsin näin.

Ja sitten tuli yksi aamu.

Olin jälleen kerran menossa päihdelääkärin ja hoitajan vastaanotolle. Olin aivan loppu. Pelkäsin jo etukäteen, millaisia ​​ihmisiä tällä kertaa kohtaisin. Olin niin peloissani ja väsynyt, että harkitsin ajan peruuttamista.

Istuin aamulla parvekkeella tupakalla ja katselin taivaalle.

Kunnes valkoinen höyhen leijui polvelleni.

Pysähdyin.

Minulle tuli yhtäkkiä vahva tunne isästäni ja muista rakkaista ihmisistä, jotka olivat jo nukkuneet pois.

Ajattelin isääni ja hänen sanojaan. Ajattelin sitä, ei hän ollut koskaan luovuttanut minun suhteeni.

En tiedä, mitä tuo höyhen merkitsi kenellekään muulle.

Minulle se merkitsi silloin toivoa.

Ajattelin, että ehkä minun aikani ei ollut vielä tässä. Ehkä minulla oli vielä jotain tehtävää ja merkitys. Ehkä isäni olisi halunnut minun jatkavan.

Niinpä en peruuttanut aikaa.

Lähdin päihdepalaveriin.

Ja kerrankin lähdin.

Sinä päivänä tapasin kaksi ammattilaista, kohtaaminen muutti jotain sisälläni. Heistä näki ennen kaikkea ja tunsin, että he halusivat auttaa. He kuuntelivat minua. He eivät kohdelleet minua vain päihdeongelmani kautta tai ihmisenä, joka olisi ansainnut halveksuntaa.

Minä tulin kuulluksi.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulle tuli tunne, että joku todella välittää siitä, mitä minulle tapahtuu.

Se saattoi näyttää ulkopuolisen silmissä pieneltä asialta.

Minulle se oli valtava asia.

Se oli pieni valonpilkahdus tunnelin päässä.

Ja juuri se pieni valonpilkahdus sai minut ajattelemaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan:

Ehkä minullakin on vielä mahdollisuus parempaan elämään.

Olen tavannut tämän lääkärin ja hoitajan myöhemmin, ja olemme puhuneet siitä, kuinka tärkeää ihmiselle on tulla kuulluksi. Se, että joku  kuuntelee sydämellä eikä vain katso päihdeongelmaa, diagnoosia tai menneisyyden tekoja.

Heistä tuli minulle suojelus enkeleitä – kuten minulla on tapana sanoa.

Ei siksi, että he olisivat tehneet kaiken puolesta.

Vaan siksi, että he auttoivat minua uudelleen löytämään elämänliekin, jonka olin itse jo melkein sammuttanut.

❤️ Isä, joka ei koskaan luovuttanut

Isäni oli yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä.

Hän oli yksi niistä harvoista, jotka eivät koskaan ole hylänneet minua, vaikka elämäni oli pahimmillaan, milloin käytin päihteitä, tein vääriä valintoja ja ajauduin rikoksiin..

Isäni sanoi minulle vähän ennen poismenoaan:

"Sinussa on paljon, mitä muuta eivät näe."

En ymmärtänyt silloin hänen sanojaan.

Enkä vieläkään oikein tällä hetkelläkään ymmärrä, miten hän osasi nähdä minussa jotain asiaa, mitä en itse pystynyt näkemään.

Vähän ennen kuin isäni nukkui pois, hän sanoi minulle:

"Tyttöni, muista: myrskyn tulee jälkeen aina pouta. Ja vaikka moni ei usko, eikä näe sinussa hyvää, minä tiedän, että kaikki kääntyy jonain päivänä hyväksi."

Nuo sanat pysäyttävät minuuttia edelleenkin kun muistelen.

Koska isäni ei koskaan puhunut paljon tunteista tai mistään sellaisesta, mikä saattoi koskettaa häntä syvästi. Uskon, että hän ei itsekään osannut löytää omia tunteitaan tai näyttää jotain niin kuin olisi halunnut.

Isäni tuntien mietin tänä päivänä monesti, kunpa hän ei olisi itse paennut vaikeita asioita. Kunpa joku olisi osannut auttaa häntäkin.

Koska samaan aikaan tiesin, kuinka paljon olin tehnyt väärin. Olin satuttanut ihmisiä, loukannut läheisiäni ja tehnyt asioita, mitä kadun.

Mutta isä näki minussa jotain muutakin kuin virheeni.

Hän näki minut.

Kun isäni kuoli, romahdin.

Se oli yksi elämäni suurimmista menetyksistä. Suru vei minut vielä syvemmälle, niin tummiin vesiin, mihin en toivo kenenkään joutuvan.

Sillä hetkellä olin kaukana siitä ihmisestä, joka halusin olla.

Mutta en osannut muuta kuin paeta ja turruttaa pahaa oloani.

Tiedän, miltä ihmisestä voi sisällä tuntua silloin, kun asiat eivät ole hyvin. Tiedän, kuinka paha olo voi olla, kun oikeita työkaluja ei ole käsissä.

Kun elämästä ja päivästä ja tunnista  selviäminen on niin vaikeaa, että sinun on pakko tehdä sitä,

minkä tiedät tuovan edes hetkeksi rauhan itselle.

Oma näkemykseni päihdeongelmista.

Tähän väliin haluan kertoa oman näkemykseni päihdeongelmista. Luulen, että moni voi olla kanssani eri mieltä – ja se on ihan okei.

Tämä on minun kokemukseni ja minun näkemykseni.

Mutta jos mietitään asiaa tältä kantilta:

Valitsitko sinä elämäsi, kun synnyit?

Et valinnut.

Ei kukaan meistä voi valita.

Silti yhteiskunnassamme elää edelleen todella sitkeä ajatus siitä, että päihdeongelmat ovat yksilön oma syy, seurausta huonoista valinnoista tai heikosta luonteesta.

Minusta tämä ajatus on vain virheellinen myös vaarallinen.

Päihdeongelmat eivät synny tyhjiössä.

Tämän taustalla voi sukupolvelta toiselle siirtyviä asioita, traumaattisia kokemuksia, turvattomuutta, katkenneita kiintymyssuhteita ja monia muita toimia, joita ulkopuolinen ei koskaan näe.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö omista teoistaan ​​otettava vastuuta.

Minä tiedän sen paremmin kuin kukaan, omalla kohdallani.

Mutta vastuun ottaminen ja ihmisen tuomitseminen eivät ole sama asia.

Ihminen voi olla vastuussa teoistaan ​​ja silti ansaita tulla nähdyksi, kuulluksi ja autetuksi.

Mutta jatketaan siihen, mihin jäin – isäni sanoihin, jotka jäivät sisälleni.

Myrskyn jälkeen tulee aina pouta.

Ehkä sanat oli yksi niistä pienistä kipinöistä, jotka eivät ole koskaan kokonaan sammuneet.

❤️ Lapseni olivat toinen syy jatkaa.

Myös lapseni olivat suurin, tärkein ja rakkain osa matkaani.

En ollut lapsieni lapsuudessaan sellainen äiti, jollaiseksi olin  haaveillut tulevani.

En ollut se pullantuoksuinen äiti, joka olisi aina jaksanut kaiken oikein.

En ollut äiti, joka oli läsnä juuri silloin, kun lapseni olisivat minua tarvinneet.

Olen tänä päivänä kiitollinen lasteni isille. Ilman heitä lasteni elämä voisi olla aivan toisenlainen. Heidän ansiosta ​​lapsillani oli turvaa ja mahdollisuutta kasvaa kodissa, jossa heistä pidettiin huolta.

Mutta minä rakastin lapsiani.

Yhteyteni lapsiini säilyi jollakin tavalla koko päihdehistoriani ajan. Vaikka uskon, että niiden välillä olisi parempi ollut olla tietämättä minusta laisinkaan mitään.

Lapseni ovat joutuneet kokemaan ja kasvamaan ympäristössä, jossa päihteet, mielenterveysongelmat, pelko ja turvattomuus ovat olleet läsnä.

Jollaisessa ympäristössä ei kenenkään lapsen täytyisi joutua kasvamaan.

Tänä päivänä olen kiitollinen koko sydämestäni siitä, että välini lapsiini säilyvät. Hän ovat antaneet minulle anteeksi ja luottavat ja uskovat edelleen minuun.

Se ei ole minulle itsestäänselvyys.

Asiat olisivat voineet olla toisinkin.

Ja joka ilta ennen nukkumaanmenoa tämä on yksi niistä asioista, mitä kiitän ja rukoilen eniten.

❤️ Äiti ja sisarukseni olivat voimani ja valoni

Olen kiitollinen äidilleni ja sisaruksilleni. He autoivat ja tukivat minua. He rakastivat minua,

vaikka minä itse en enään pystynyt kuin inhoamaan ja vihamaan itseäni. 

On kylläkin ollut myös kausia, jolloin välimme eivät ole olleet parhaimmillaan. Tänä päivänä ymmärrän sen täysin.

Joskus on tehtävä ratkaisu, joka on joka paras – vaikka se ei tarkoita välien katkaisemista.

Kukaan ei saa uuvuttaa itseään toisen vuoksi.

Toista voi tukea, mutta päätöksen omasta elämästä, selviytymisestä raittiudesta voi tehdä vain jokainen itse.

Mutta hekään eivät menettäneet uskoaan minuun koskaan.  Ja tämä on asia mistä muistan joka ilta kiittää myös.

Nämä ihmiset ja nämä hetket muistuttivat minua siitä, että elämässäni oli jotain todella arvokasta.

Jotain, minkä vuoksi kannatti yrittää. 

✨ Pieni kipinä riitti

Tänä päivänä ajattelen, että elämäni oli monta ihmistä, jotka pitivät toivoa yllä silloin, kun en itse siihen pystynyt.

Isäni.

Äitini.

Neljä lastani.

Sisarukseni.

Ja ne ammattilaiset, jotka kohtasivat minut ihmisenä silloin, kun olin itse jo unohtanut olevani ihminen.

Ensimmäinen askeleeni sisältää paljon, kun jälkeenpäin muistelee. Minusta tärkeintä on, että minä tein sen!

Ja niin minä tein.

En muuttunut yhdessä yössä.

Enkä saanut kaikkea kuntoon yhdellä päätöksellä.

Mutta pieni kipinä oli syttynyt.

Ja joskus tarvitaan vain yksi pieni kipinä, jotta ihminen alkaa jälleen usko siihen, että elämä voisi olla jotain muutakin kuin pelkkää selviytymistä.

Minun kipinäni ei sammunut.

Seuraavassa luvussa kerron siitä, kuinka aloin hiljalleen rakentaa elämääni uudelleen –

ja kuinka minä aloin vähitellen hyväksymään myös itseni. ❤️

Kiitos, että kuljet tätä matkaa kanssani.

LUMEkorun elämäntarina jatkuu…