Luku 3 – Pieni kipinä, joka ei sammunut

Edellisessä luvussa kerroin ajasta, jolloin olin menettänyt uskoni itseeni ja siihen, että elämä voisi vielä muuttua.

Mutta vaikka en itse enää nähnyt valoa, jossain sisälläni paloi pieni kipinä.

En vain vielä tiennyt sitä.

Jos olet joskus kulkenut samanlaista matkaa kuin minä – tai kuljet sitä juuri nyt – ehkä tunnistat tunteen, kun usko itseensä katoaa. Kun on niin väsynyt, ettei enää jaksa yrittää. Kun alkaa ajatella, että ehkä olisi helpompaa luovuttaa kokonaan.

Minä tiedän, miltä se tuntuu.

Olen tavannut elämäni aikana monia lääkäreitä, hoitajia, terapeutteja ja muita ammattilaisia. Olen ollut myös pitkillä osastojaksoilla. Olen saanut apua, mutta olen kokenut myös hetkiä, jolloin päihdeongelmaisena en tuntenut tulevani kuulluksi tai nähdyksi ihmisenä.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että päihdeongelman kanssa kamppailevalle ihmiselle kaikkein tärkeintä ei aina ensimmäisenä ole se, mitä sanotaan tai tehdään.

Joskus kaikkein tärkeintä on se, että joku katsoo silmiin, kuuntelee oikeasti ja antaa tunteen:

Minä näen sinut.
Sinä olet arvokas.
Minä haluan auttaa sinua.

Minun kohdallani voin yhden käden sormilla laskea ne ammattilaiset, joiden kohdalla todella tunsin näin.

Ja sitten tuli yksi aamu.

Olin jälleen kerran menossa päihdelääkärin ja hoitajan vastaanotolle. Olin aivan loppu. Pelkäsin jo etukäteen, millaisia ihmisiä tällä kertaa kohtaisin. Olin niin peloissani ja väsynyt, että harkitsin ajan peruuttamista.

Istuin aamulla parvekkeella tupakalla ja katselin taivaalle.

Silloin valkoinen höyhen leijui polvelleni.

Pysähdyin.

Minulle tuli yhtäkkiä vahva tunne isästäni ja muista rakkaista ihmisistä, jotka olivat jo nukkuneet pois.

Ajattelin isääni ja hänen sanojaan. Ajattelin sitä, ettei hän ollut koskaan luovuttanut minun suhteeni.

En tiedä, mitä tuo höyhen merkitsi kenellekään muulle.

Minulle se merkitsi silloin toivoa.

Ajattelin, että ehkä minun aikani ei ollut vielä tässä. Ehkä minulla oli vielä jotain tehtävää. Ehkä isäni olisi halunnut minun jatkavan.

Niinpä en perunut aikaa.

Lähdin päihdepalaveriin.

Ja onneksi lähdin.

Sinä päivänä tapasin kaksi ammattilaista, joiden kohtaaminen muutti jotain sisälläni. Heistä näki ja ennen kaikkea tunsi, että he halusivat auttaa. He kuuntelivat minua. He eivät kohdelleet minua vain päihdeongelmani kautta tai ihmisenä, joka olisi ansainnut halveksuntaa.

Minä tulin kuulluksi.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulle tuli tunne, että joku oikeasti välittää siitä, mitä minulle tapahtuu.

Se saattoi näyttää ulkopuolisen silmissä pieneltä asialta.

Minulle se oli valtava asia.

Se oli pieni valonpilkahdus tunnelin päässä.

Ja juuri se pieni valo sai minut ajattelemaan ensimmäistä kertaa pitkään aikaan:

Ehkä minullakin on vielä mahdollisuus parempaan elämään.

Olen tavannut tämän lääkärin ja hoitajan myöhemminkin, ja olemme puhuneet siitä, kuinka valtavan tärkeää ihmiselle on tulla kuulluksi. Että joku kuuntelee sydämellä eikä katso vain päihdeongelmaa, diagnoosia tai menneisyyden tekoja.

Heistä tuli minulle suojelusenkeleitä – kuten minulla on tapana sanoa.

Ei siksi, että he olisivat tehneet kaiken puolestani.

Vaan siksi, että he auttoivat minua löytämään uudelleen sen elämänliekin, jonka olin itse jo melkein sammuttanut.

❤️ Isä, joka ei koskaan luovuttanut

Isäni oli yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä.

Hän oli yksi niistä harvoista, jotka eivät koskaan hylänneet minua, vaikka elämäni oli pahimmillaan. Vaikka käytin päihteitä, tein vääriä valintoja ja ajauduin rikoksiin..

Isäni sanoi minulle usein loppuaikoina:

"Sinussa on paljon sellaista, mitä muut eivät näe."

En ymmärtänyt silloin hänen sanojaan.

Enkä vieläkään oikein ymmärrä, miten hän osasi nähdä minussa jotain sellaista, mitä en itse pystynyt näkemään.

Vähän ennen kuin isäni nukkui pois, hän sanoi minulle:

"Tyttöni, muista: myrskyn jälkeen tulee aina pouta. Ja vaikka moni ei usko eikä näe sinussa hyvää, minä tiedän, että kaikki kääntyy jonain päivänä hyväksi."

Nuo sanat pysäyttävät minut edelleen.

Koska isäni ei koskaan puhunut paljon tunteista tai mistään sellaisesta, mikä saattoi koskettaa häntä syvästi. Uskon, ettei hän itsekään osannut aina käsitellä omia tunteitaan tai näyttää niitä ehkä niin kuin olisi halunnut.

Isäni tuntien mietin tänä päivänä monesti, kunpa hän ei olisi itse paennut vaikeita asioita. Kunpa joku olisi osannut auttaa häntäkin.

Koska samaan aikaan tiesin, kuinka paljon olin tehnyt väärin. Olin satuttanut ihmisiä, loukannut läheisiäni ja tehnyt asioita, joita kadun edelleen.

Mutta isä näki minussa jotain muutakin kuin virheeni.

Hän näki minut.

Kun isäni kuoli, romahdin.

Se oli yksi elämäni suurimmista menetyksistä. Suru vei minut vielä syvemmälle, niin tummiin vesiin, joihin en toivo kenenkään joutuvan.

Sillä hetkellä olin kaukana siitä ihmisestä, joka halusin olla.

Mutta en osannut muuta kuin paeta ja turruttaa pahaa oloani.

Tiedän, miltä ihmisestä voi sisällä tuntua silloin, kun asiat eivät ole hyvin. Tiedän, kuinka helppoa oma paha olo on turruttaa, kun oikeita työkaluja ei ole käsissä. Kun elämästä ja päivästä selvitäkseen on pakko tehdä sitä, minkä tietää tuovan edes hetkeksi rauhan itselle.

Oma näkemykseni päihdeongelmista

Tähän väliin haluan kertoa oman näkemykseni päihdeongelmista. Tiedän, että moni voi olla kanssani eri mieltä – ja se on ihan okei. Tämä on minun kokemukseni ja minun näkemykseni.

Mutta jos mietitään asiaa tältä kantilta:

Valitsitko sinä olosuhteet, joihin synnyit?

Et valinnut.

Ei kukaan meistä voi valita.

Silti yhteiskunnassamme elää edelleen todella sitkeä ajatus siitä, että päihdeongelmat ovat yksilön oma syy, seurausta huonoista valinnoista tai heikosta luonteesta.

Minusta tämä ajatus on paitsi virheellinen myös vaarallinen.

Päihdeongelmat eivät synny tyhjiössä.

Niiden taustalla voi olla sukupolvelta toiselle siirtyviä asioita, traumaattisia kokemuksia, turvattomuutta, katkenneita kiintymyssuhteita ja monia muita asioita, joita ulkopuolinen ei välttämättä koskaan näe.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö omista teoistaan pitäisi ottaa vastuuta.

Minä tiedän sen itse paremmin kuin kukaan.

Mutta mielestäni vastuun ottaminen ja ihmisen tuomitseminen eivät ole sama asia.

Ihminen voi olla vastuussa teoistaan ja silti ansaita mahdollisuuden tulla nähdyksi, kuulluksi ja autetuksi.

Mutta jatketaan siihen, mihin jäin – isäni sanoihin, jotka jäivät sisälleni.

Myrskyn jälkeen tulee aina pouta.

Ehkä ne sanat olivat yksi niistä pienistä kipinöistä, jotka eivät koskaan kokonaan sammuneet.

❤️ Lapseni olivat toinen syy jatkaa

Myös lapseni olivat valtavan tärkeä osa matkaani.

En ollut heidän lapsuudessaan sellainen äiti, jollaiseksi olin joskus haaveillut tulevani.

En ollut se pullantuoksuinen äiti, joka olisi aina jaksanut kaiken oikein.

En ollut äiti, joka oli läsnä juuri silloin, kun lapseni olisivat minua tarvinneet.

Olen tänä päivänä kiitollinen lasteni isille. Ilman heitä lasteni elämä olisi voinut olla aivan toisenlainen. Heidän ansiostaan lapsillani oli turvaa ja mahdollisuus kasvaa kodissa, jossa heistä pidettiin huolta.

Mutta minä rakastin lapsiani.

Yhteyteni lapsiini säilyi jollakin tavalla koko päihdehistoriani ajan. Vaikka uskon, että välillä heidän olisi ehkä ollut parempi olla tietämättä minusta laisinkaan mitään.

Lapseni ovat joutuneet kokemaan ja kasvamaan ympäristössä, jossa päihteet, mielenterveysongelmat, pelko ja turvattomuus ovat olleet läsnä.

Tällaisessa ympäristössä ei pitäisi kenenkään lapsen joutua kasvamaan.

Tänä päivänä olen kiitollinen koko sydämestäni siitä, että välini lapsiini säilyivät. He ovat antaneet minulle anteeksi ja luottavat ja uskovat edelleen minuun.

Se ei ole minulle itsestäänselvyys.

Asiat olisivat voineet olla toisinkin.

Ja joka ilta ennen nukkumaanmenoa tämä on yksi niistä asioista, joista kiitän kaikkein eniten.

❤️ Äiti ja sisarukseni olivat voimani ja valoni

Olen kiitollinen äidilleni ja sisaruksilleni. He auttoivat ja tukivat minua. He rakastivat minua,

vaikka minä itse en enään pystynyt kuin inhoamaan ja vihamaan itseäni. 

Toki on ollut myös kausia, jolloin emme ole olleet parhaimmissa väleissä. Tänä päivänä ymmärrän sen täysin.

Joskus on tehtävä ratkaisu, joka on kaikkien kannalta paras – vaikka se tarkoittaisi välien katkaisemista.

Kukaan ei saa uuvuttaa itseään loppuun toisen vuoksi.

Toista voi tukea, mutta päätöksen omasta elämästä, selviytymisestä ja raittiudesta voi lopulta tehdä vain ihminen itse.

Mutta hekään eivät menettäneet uskoaan minuun koskaan.

Nämä ihmiset ja nämä hetket muistuttivat minua siitä, että elämässäni oli vielä jotain todella arvokasta.

Jotain, minkä vuoksi kannattaa yrittää. 

✨ Pieni kipinä riitti

Tänä päivänä ajattelen, että elämässäni oli monta ihmistä, jotka pitivät toivoa yllä silloin, kun en itse siihen pystynyt.

Isäni.

Äitini.

Neljä lastani.

Sisarukseni.

Ja ne ammattilaiset, jotka kohtasivat minut ihmisenä silloin, kun olin itse jo unohtanut oman ihmisarvoni.

Heistä jokainen on omalla tavallaan minun suojelusenkelini.

Mutta lopulta minun oli itse otettava se ensimmäinen askel.

Ja niin minä tein.

En muuttunut yhdessä yössä.

Enkä saanut kaikkea kuntoon yhdellä päätöksellä.

Mutta pieni kipinä oli syttynyt.

Ja joskus siihen tarvitaan vain yksi pieni kipinä, jotta ihminen alkaa jälleen uskoa siihen, että elämä voisi olla jotain muutakin kuin pelkkää selviytymistä.

Minun kipinäni ei sammunut.

Seuraavassa luvussa kerron siitä, kuinka aloin hiljalleen rakentaa elämääni uudelleen – ja kuinka opin vähitellen hyväksymään myös itseni. ❤️

Kiitos, että kuljet tätä matkaa kanssani.

LUMEkorun elämäntarina jatkuu…