Luku 4 - Päivä jolloin päätin muuttua

Edellisessä luvussa kerroin pienestä kipinästä, joka ei sammunut.

Tässä luvussa kerron siitä, mitä tapahtui, kun päätin tarttua siihen kipinään.

Päivä, jona päätin muuttua, oli yksi elämäni vaikeimmista kokemistani päivistä

Enkä tarkoita sitä, että olisi vain päättänyt lopettaa päihteet ja aloittaa uuden elämän.

Minun piti opetella aivan jotain muuta.

Minun piti opetella hyväksymään itseni.

Hyväksymään se ihminen, joka olin ollut. Hyväksymään tekemäni virheet ja ne asiat, jotka olin tehnyt väärin.

Mutta myös ne asiat, minulle oli tehty.

Se oli vaikeaa, koska olin inhonnut itseäni jo niin kauan.

Tunsin olevani kuin likainen matto, johon oli vuosien ajan pyyhitty jalkoja, syljetty ja tallottu.

Tunsin, ettei minulla ole enää paikkaa tässä ihmiskunnassa.

Mutta jossain kaukana kaiken sen vihan, häpeän ja kivun alla oli edelleen ihminen, joka halusi elää.

Ja minä päätin, haluan selvitä.

Halusin nähdä, miltä elämä tuntuu silloin, kun ei enään ole vankina rikos- ja päihdemaailmassa.

Halusin tietää, kuka ja millainen minä olen ihmisenä ilman päihteitä.

Ensimmäiset askeleet

Muutokseni ei tapahtunut nopeasti.

Se tapahtui vuosien aikana, pieninä askelina, nousuna ylös ja alas yhtä aikaa.

Kävin terapiassa ja puhuin asioitani viikoittain. Kävin menneisyyttäni läpi terapeutin, päihdetyöntekijöiden ja lääkäreiden kanssa.

Opin vähitellen asioita, jotka kuulostaa aivan tavallisilta ja täysin selviltä.

Minulle ne ei ollut selvyyksiä.

Opin tunnistamaan tunteitani. Opin keinoja selviytyä vaikeista tilanteista. Opin, että en tarvitse jokaiseen asiaan apua niin kuin ennen.

Ja ehkä tärkeimpänä:

Opin vähitellen, että minun ei tarvitse enää rangaista itseäni menneisyydestäni koko loppuelämääni.

Yksi vaikeimmista asioista oli opetella irrottautumaan ihmisistä ja ympäristöistä, jotka vetivät minua takaisin siihen maailmaan, josta yritin päästä pois. 

Se tarkoitti myös sitä, että minun oli uskallettava hyväksyä, millaista elämä voisi olla omana itsenäni – ilman päihteitä.

Se pelotti! Ja tuntui niin kaukaiselle..

Löysin turvaa luonnosta

Kun mieli kävi liian kovilla kierroksilla, löysin luonnon.

Metsän.

Marjastamisen.

Sienestämisen.

Ulkoilun.

Meren.

Myrskyävän meren, rannalla saatoin tuntea jotain rauhaa, jota en aina löytänyt ihmisistä tai omista ajatuksistanikaan.

Myös käsillä tekemisestä tuli minulle tärkeä ja suuri osa elämääni.

Tein erilaisia ​​käsitöitä, askartelin ja rakensin käsilläni jotain konkreettista.

Kun mieleni oli täynnä kaaosta, niin käsilläni pystyin tekemään asioita, jolla oli alku ja loppu.

Ehkä juuri silloin ensimmäisen kerran, tunsin, että minussa oli muutakin kuin menneisyyteni.

Minussa oli myös luovuutta.

Minussa oli haaveita.

Häpeä seurasi pitkään

Vaikka elämä alkoi hiljalleen muuttua, menneisyys ei kadonnut hetkessä.

Pelko ja häpeä kulkivat pitkään mukanani.

Pelkäsin kohdata ihmisiä.

Pelkäsin sitä, mitä hän ajattelevat.

Pelkäsin, että joku näkee minuuttia edelleen vain menneisyyteni kautta. Ja olikin ihmisiä, jotka näkivät minut niin ja jotka näkevät edelleen.

Elämääni liittyi myös paljon tilanteita, jotka nostivat vanhoja tunteita ja traumoja pintaan. Asioita, jotka ulkopuolisesta saattoivat tuntua pieniltä, ​​mutta jotka saattoivat käynnistää minussa laajan tunnemyrskyn. 

Aikaisemmin olisin toiminut samalla tavalla kuin ennen.

Nyt päätin opetella toisin.

Päätin pysähtyä.

Hengittää.

Ja pysyä rauhallisena, vaikka sisälläni myrskysi.

Se ei aina onnistunut.

Mutta yhä useammin onnistui.

Ja onnistuminen oli minulle pieni voitto.

Olin heikko – ja samalla vahva

Toipuminen ei ollut kaunis suora viiva ylöspäin.

Se oli vuosien mittainen matka.

Päiviin mahtui iloa ja toivoa, mutta myös surua ja pelkoa, milloin tyyny kastui kyynelistä.

Pelko!

Häpeä!

Kipua!

Vanhojen asioiden nousemista pintaan.

Joskus aivan tavallinen pieni tapahtuma saattoi avata oven menneisyyteen ja koko keho tuntui muistavan sen kivun.

Silti joka päivä, joka tunti minun elämässäni oli hieman enemmän valoa.

Ei välttämättä paljon.

Mutta hiukan enemmän ja se riitti minulle.

Terapia ja päihdetyöntekijöiden kanssa keskusteleminen auttoivat minua ymmärtämään itseäni. Opin vähitellen uusia työkaluja elämään ja siihen, kuinka vaikeistakin päivistä voi selvitä.

Minua myös tuettiin ja tsempattiin.

Ja samalla ympärilläni oli ihmisiä, jotka toivoivat ja yrittivät painaa minua takaisin menneisyyteen. 

Mutta jossain sisälläni päätin yhden asian:

Kukaan ei polkisi minua enää takaisin maahan. Enkä suostu enään kenenkään ovimatoksi.

Olin ehkä heikko.

Mutta olin myös vahva.

Ja ehkä ensimmäistä kertaa alon itse nähdä sen.

Uskalsin jälkeen unelmoida

Jossain tämän kaiken keskellä tapahtui jotain yllättävää.

Aloin unelmoida.

Aluksi aivan hiljaa.

Sellaisista asioista, mistä en uskaltanut puhua kenellekään.

Öisin saatoin nauraa ja itkeä omille haaveilleni. Välillä rakensin mielessäni kokonaisia ​​tulevaisuuksia ja hetken päästä itse murskasin ne.

"Ei minusta ole niin."

"En minä osaa."

"Kuka minä kuvittelen olevani?"

Silti haaveet palasivat aina uudelleen.

Yksi niistä oli ajatus omasta yrityksestä. 

En vielä kylläkään tiennyt, että jonain päivänä siitä ajatuksesta syntyisi LUMEkoru.

Mutta ehkä unelma oli jo silloin saanut alkunsa.

Myös kirjoittaminen ja runot oli osa selviytymistäni, niistä tuli minulle tärkeä osa elämää ja jotka ovat vielä tänäkin päivänä sitä.

Ne auttoivat minua purkamaan asioita, joille en aina puheessa ja ajatuksissani löytänyt sanoja.

Tänä päivänä tiedän, että juuri nämä asiat ovat edelleen osa minun hyvinvointiani.

Kirjoittaminen.

Runot.

Luonto.

Meri.

Käsityöt.

Ja korujen tekeminen.

Ne eivät poista elämästä vaikeita asioita.

Mutta auttavat minua kulkemaan niiden läpi.

Jos sinä olet nyt siellä, missä minä olin

Jos luet tätä ja tunnistat itsesi näistä sanoista, haluan sanoa sinulle yhden asian.

Älä lopeta uskomasta itseesi.

Sinun ei tarvitse tietää, miten koko elämä korjataan.

Sinun ei tarvitse muuttua yhdessä yössä.

Sinun ei tarvitse edes jaksaa uskoa itseesi joka päivä.

Joskus riittää, että otat yhden pienen askeleen.

Yksi sana, tai juttelu.

Yksi tapaaminen.

Yksi rehellinen keskustelu.

Yksi päivä.

Yksi tunti.

Ja jos tänään et jaksa muuta kuin selvitä päivästä, tunnista ja minuutista, se riittää, että päätät jatkaa huomenna uudelleen.

Minä en muuttunut yhdessä päivää.

Päätin vain, etten enää luovuta.

Sen päätöksen jouduin tekemään monta kertaa uudelleen.

Ja joka kerralla pieni kipinä kasvoi hieman suuremmaksi.

Tänään katson itseäni, joka vihasi itseään ja uskoi olevansa hyödytön tähän yhteiskuntaa.

Sanon hänelle:

Sinä et ollut toivoton.
Sinä olit ihminen, joka oli ollut kauan yksin oman kipunsa kanssa.

Ja ehkä juuri siksi haluan kirjoittaa tätä tarinaa.

Jos joku löytää sanoista edes pienen palan toivoa, tämä kaikki on ollut sen arvoista.

Pieni kipinä ei sammunut.

Se alkaa muuttua valoksi. ✨

Kiitos, että kuljet tätä matkaa kanssani.

LUMEkorun elämäntarina jatkuu… ❤️