Ei haittaa,
jos siipesi on hieman vioittunut.
Eikä haittaa,
jos sydämeesi on jäänyt säröjä.
Harva meistä on kulkenut elämän polkua
ilman kolhuja ja haavoja.
Muista,
jokainen kerta kun selviät,
sinusta kasvaa vahvempi
ja kauniimpi kuin ennen.
- Marika LUMEkorun perustaja
Edellisissä luvuissa olen kertonut siitä, kuinka löysin pienen kipinän ja päätin tarttua siihen.
Tässä luvussa haluan kertoa asiasta, josta en vielä silloin ymmärtänyt tulevan niin tärkeää osaa elämääni.
Koruista.
Käsillä tekeminen on ollut minulla aina verissä.
Kauan aikaa se oli minun pakopaikkani. Paikka, johon saatoin paeta omia ajatuksiani ja välillä myös itseäni.
Kun mieleni kävi liian raskaaksi, lähdin metsään tai meren rannalle. Menin paikkoihin, joissa sain hetken olla vapaa – kuin taivaan lintu.
Luonnossa pahimmat ajatukset hiljenivät.
Metsässä ja meren rannalla sain hengittää.
Sain olla vain minä.
Ja juuri siellä alkoivat ensimmäiset ideat koruista syntyä.
Aluksi korut olivat pakopaikka
En aloittanut korujen tekemistä siksi, että olisin suunnitellut perustavani yrityksen.
En ajatellut brändejä, verkkokauppoja tai yrittäjyyttä.
Tein koruja, koska minun oli hyvä olla niiden äärellä.
Kun mielessä oli paha olla, otin helmet ja tarvikkeet esiin.
Yksi helmi.
Toinen helmi.
Väri.
Muoto.
Ketju.
Pieni osa kerrallaan.
Käsillä tekeminen antoi ajatuksilleni jotain muuta tekemistä. Samalla pystyin käymään mielessäni läpi asioita, joista oli vaikea puhua ääneen.
Se ei poistanut kipua.
Mutta kipu ei tuntunut enää aivan yhtä suurelta.
Ja vähitellen huomasin jotain muuta.
Niissä koruissa oli valoa.
Niissä oli värejä, kauneutta ja voimaa.
Jotain sellaista, mitä en aina itse vielä nähnyt itsessäni.
Yhtäkkiä koruja oli kaikkialla
Koruja alkoi syntyä yksi toisensa jälkeen.
Huoneeni alkoi täyttyä niistä.
Pöydillä oli keskeneräisiä töitä, laatikoissa helmiä ja seinillä erilaisia koruja.
Jossain vaiheessa katsoin ympärilleni ja mietin:
Mihin minä oikein laitan kaikki nämä korut?
Sitten aloin antaa niitä pois.
Lapsille.
Ystäville.
Sukulaisille.
Joskus ihmiselle ihan muuten vain.
En tarvinnut siihen syntymäpäivää tai mitään erityistä syytä.
Halusin ilahduttaa.
Halusin antaa toiselle ihmiselle jotain, jonka olin tehnyt omin käsin.
Ja ehkä siinä tapahtui jotain tärkeää.
Se ilo, jota halusin antaa muille, alkoi samalla palaamaan myös minulle.
Korujen tekeminen opetti minulle jotain itsestäni
Vähitellen ymmärsin, ettei korujen tekeminen ollut minulle vain askartelua.
Se oli tapa kohdata omat ajatukseni.
Kun käteni tekivät, mieleni sai levätä.
Kun suunnittelin uutta korua, saatoin samalla pohtia omaa elämääni.
Kun jokin koru valmistui, näin konkreettisesti jotain kaunista, joka oli syntynyt omissa käsissäni.
Se oli minulle tärkeää.
Olin viettänyt niin pitkään aikaa ajatellen, etten osaa, etten pysty ja etten ole tarpeeksi hyvä.
Nyt käsissäni syntyi jotain.
Minä osasin.
Minä pystyin.
Minä pystyin luomaan jotain kaunista.
Se tuntui pieneltä asialta, mutta minulle se oli valtava asia.
Jokainen koru kantaa mukanaan tarinaa
Tänä päivänä ajattelen, ettei yksikään tekemäni koru ole vain koru.
Jokainen niistä on syntynyt käsissä, jotka olivat joskus pitkään pimeässä.
Käsissä, joiden oli välillä vaikea uskoa itseensä.
Käsissä, jotka kuitenkin jatkoivat tekemistä.
Jokainen helmi on yksi pieni ripaus tarinaa.
Jokainen väri voi kantaa mukanaan tunnetta.
Jokainen valmis koru muistuttaa siitä, että jotain kaunista voi syntyä myös vaikeiden aikojen keskellä.
Siksi minulle ei ole yhdentekevää, kun joku ostaa LUMEkorun.
Eikä silloin, kun annan korun lahjaksi.
Toivon aina, että korun mukana kulkee jotain muutakin.
Pieni osa valoa.
Pieni osa voimaa.
Pieni muistutus siitä, että sinäkin olet arvokas.
Ehkä korut auttoivat minua löytämään itseni
Kun katson tänään taaksepäin, ymmärrän, ettei paranemiseni koostunut yhdestä asiasta.
Siihen kuului monia ihmisiä, terapiaa, päihdetyötä, keskusteluja, luonnossa olemista, kirjoittamista, runoja, käsitöitä ja valtava määrä pieniä arjen päätöksiä.
Ja niiden joukossa olivat myös korut.
Aluksi ne olivat pakopaikka.
Sitten niistä tuli tapa käsitellä ajatuksia.
Sen jälkeen niistä tuli iloa.
Ja lopulta niistä syntyi LUMEkoru.
Ehkä kaikkein kauneinta tässä matkassa on se, että asia, jonka alun perin löysin paetakseni pahaa oloa, auttoi minua lopulta löytämään tien takaisin itseeni.
Pimeydestä syntyi jotain valoisaa.
Ja ehkä juuri siksi LUMEkoru on minulle paljon enemmän kuin koruja.
Se on osa minun matkaani.
Osa selviytymistäni.
Osa sitä ihmistä, joka uskalsi jälleen alkaa unelmoida.
Jos joskus pidät käsissäsi LUMEkorua, toivon, että tunnet siinä edes pienen osan sitä valoa ja voimaa, jota minä olen siihen tehdessäni ajatellut.
Ehkä juuri sinä tarvitset sitä muistutusta tänään.
Sinä olet arvokas.
Sinä olet enemmän kuin menneisyytesi.
Ja sinun sisälläsi voi olla vielä pieni kipinä, vaikka et itse sitä juuri nyt näkisi.
Minun kipinäni ei sammunut.
Se löysi uuden muodon.
Se löysi helmet, värit, kädet ja luonnon.
Se löysi lopulta LUMEkorun. ✨
Kiitos, että kuljet tätä matkaa kanssani.
LUMEkorun elämäntarina jatkuu… ❤️
Annoin kasvoni maailmalle, jossa on liikaa pahaa. Miksi?
Rohkaistakseni heitä jotka kulkevat siellä,
mistä ei puhuta, mitä ei huomata,
mitä halveksutaan ja mitä pelätään.
Heilläkin on sydän, joka kaipaa rakkautta,
ja sydän, joka osaa rakastaa.
He tuntevat ja kokevat asiat aivan kuten muutkin,
vaikka ehkä näyttävät sen eri tavoin.
Millä oikeudella ihmisen arvo mitataan rahassa,
saavutuksilla tai teoilla?
Miksi maailma on niin julma juuri heitä kohtaan,
jotka eniten tarvitsevat auttavaa kättä,
tukea, rohkaisua ja rakkautta.
Minun viestini on tämä:
Jokainen on arvokas,
Jokaisen tunteet merkitsevät.
Meissä jokaisessa on rakkauden kaipuu ja kyky tuntea syvästi.
Älä siis käännä kasvojasi, kun näet ihmisen,
joka tarvitsee rohkaisua ja rakkautta.
Ihmisen, joka on syrjässä,
kärsii hiljaa yksin tai kokee tulevansa halveksituksi.
Pyydän ja rukoilen rohkaise.
Juttele edes vähän.
Näytä, että välität aidosti.
- Marika LUMEkorun perustaja
Lisää kommentti
Kommentit