Luku 6 - Uskalsin perustaa LUMEkorun

Edellisessä luvussa kerroin siitä, kuinka koruista tuli osa matkaani takaisin itseeni.

Mutta jossain vaiheessa korujen ympärille alkoi syntyä aivan uusi ajatus.

Entä jos tästä voisi tulla jotain enemmän?

LUMEkoru.

Se oli pitkään ollut minun salainen unelmani.

Niin salainen, etten muistaakseni edes puhunut siitä juuri kenellekään.

Se oli pieni, piilossa elänyt unelma, joka kulki hiljaa mukanani. Sellainen, josta en uskaltanut vielä ääneen haaveilla, mutta joka antoi minulle voimaa vaikeina hetkinä.

Ehkä juuri siksi se oli niin tärkeä.

Ensin minun  piti uskaltaa uskoa itseeni

Kun mennään noin kaksi vuotta taaksepäin, aloin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan unelmoida enemmän.

Mutta unelmoiminen ei ole koskaan ollut minulle helppoa.

Olen elänyt suuren osan elämästäni ajatellen:

Minusta ei ole mihinkään.

Minä en osaa.

Minä en pysty.

Kun ihminen on ajatellut itsestään näin vuosikausia, ei ole helppoa yhtäkkiä alkaa uskoa päinvastaiseen.

Niinpä en hypännyt suoraan yrittäjäksi.

Aloin pienin askelin kerätä rohkeutta.

Tutkin, mitä yrityksen perustaminen vaatii. Otin asioista selvää. Soitin yritysneuvojalle ja työvoimapalveluihin. Kyselin, selvittelin ja opettelin.

Ja pikkuhiljaa jokin alkoi muuttua.

LUMEkoru alkoi muuttua unelmasta suunnitelmaksi.

Ja suunnitelma alkoi tuntua mahdolliselta!

❤️ Äitini antoi unelmalleni uuden suunnan

Yksi merkittävä syy siihen, että uskalsin lähteä rakentamaan LUMEkorua, oli äitini.

Olen hänen omaishoitajansa, sillä hän ei enää pärjännyt arjessa yksin.

En tietenkään koskaan toivoisi, että äitini olisi sairastunut. Olisin toivonut hänelle terveyttä ja itsenäistä elämää.

Mutta elämä ei aina kysy meiltä, millaisen käänteen haluaisimme.

Joskus meidän täytyy hyväksyä se, mitä emme voi muuttaa, ja yrittää löytää siitä tilanteesta jokin uusi suunta.

Minun kohdallani äidin tilanne sai minut ajattelemaan yrittäjyyttä aivan uudella tavalla.

Jos voisin tehdä työtä kotoa käsin, voisin samalla olla äidilleni läsnä, auttaa ja tukea häntä.

Silloin ymmärsin, että ehkä nämä kaksi asiaa voisivat kulkea rinnakkain.

Äidin rinnalla oleminen.

Ja minun oma unelmani.

Siksi haluan sanoa tähän väliin yhden asian:

Iso kiitos kuuluu rakkaalle äidilleni. ❤️

Hänen tilanteensa ei ollut asia, jonka olisin itse valinnut, mutta se sai minut katsomaan omaa elämääni uudesta näkökulmasta.

Unelmani alkoi saada muodon.

Yritysneuvojan tapaamiset alkoivat.

Selvittelin asioita.

Opettelin.

Suunnittelin.

Kyselin.

Ja vähitellen LUMEkoru alkoi hahmottua edessäni oikeana yrityksenä.

Se tuntui uskomattomalta.

Minäkö?

Minä, joka olin niin pitkään ajatellut, etten osaa mitään?

Minäkö voisin rakentaa jotain aivan omaa?

Jossain vaiheessa tajusin:

Minä osaan.
Minä kykenen.
Minä pystyn.

Se oli minulle paljon suurempi asia kuin pelkkä yrityksen perustaminen.

Se oli todiste itselleni siitä, että olin muuttunut.

Olin ihminen, joka oli joskus ajatellut, ettei pysty mihinkään.

Nyt olin rakentamassa jotain, joka oli kokonaan minun omaa luomustani.

Matka ei ole ollut helppo

En halua antaa kuvaa, että LUMEkorun perustaminen olisi ollut helppoa.

Ei todellakaan.

Olen viettänyt vuoden aikana varmasti satoja unettomia öitä.

Olen opetellut valtavan määrän asioita itse. Olen opetellut yrittäjyyttä, verkkokauppaa, tuotteita, markkinointia, sosiaalista mediaa ja kaikkea sitä, mitä oman yrityksen pyörittämiseen liittyy.

Välillä olen itkenyt.

Välillä nauranut.

Välillä olen ollut niin turhautunut, että olen melkein halunnut heittää kaiken nurkkaan.

Ja välillä olen ollut aivan täynnä energiaa ja tehnyt asioita nollasta sataan.

Siinä näkyy varmasti myös minun ADHD:ni.

Mutta samalla olen huomannut itsessäni jotain, minkä lähimmäiset ympärilläni ovat alkaneet myös varmasti nähdä.

Olen periksiantamaton.

Kun päätän tehdä jotain, teen sen.

Vaikka välillä tekisin sen itkien.

Vaikka välillä huutaisin turhautumisesta.

Vaikka välillä nauraisin itselleni.

Minä jatkan.

Epäilijöistä sain lisää voimaa.

Kaikki eivät ole uskoneet LUMEkoruun.

Kaikki eivät ole uskoneet minuun.

Minulle on sanottu, ettei tämä kanna.

Että tähän ei kannata ryhtyä.

Että en pysty siihen.

Enkä aio valehdella – kyllä ne sanat ovat joskus sattuneet.

Mutta nykyään ajattelen niistä toisin.

Ne antoivat minulle lisää polttoainetta.

Jokainen epäilys muistutti minua siitä, että haluan yrittää.

En siksi, että minun pitäisi todistaa olevani parempi kuin joku toinen.

Vaan siksi, että haluan todistaa itselleni, että minä pystyn.

Ja ehkä juuri tässä on yksi tärkeimmistä asioista, jonka olen matkallani oppinut:

Sinun ei tarvitse saada kaikkien hyväksyntää voidaksesi uskoa omaan unelmaasi.

Kaikki eivät tule ymmärtämään sitä.

Kaikki eivät tule kannustamaan.

Jotkut saattavat jopa yrittää lytätä sen.

Mutta sinun ei tarvitse antaa heidän kirjoittaa sinun tarinaasi.

Jos sinulla on unelma, uskalla tarttua siihen

Jos sinulla on jokin unelma, joka on ollut pitkään piilossa, ehkä tämä on sinun muistutuksesi:

Uskalla unelmoida.

Sinun ei tarvitse tietää heti, miten kaikki tapahtuu.

Aloita pienestä.

Ota selvää.

Kysy.

Opettele.

Epäonnistu.

Yritä uudelleen.

Ja ennen kaikkea – opettele luottamaan itseesi.

Älä anna kenenkään talloa sinun unelmaasi vain siksi, ettei hän itse usko siihen.

Ole rohkeasti oma itsesi.

Hyvine puolinesi.

Huonoine puolinesi.

Epävarmuuksinesi.

Vahvuuksinesi.

Kukaan meistä ei ole täydellinen, vaikka joskus sosiaalisessa mediassa siltä näyttääkin.

Minäkään en ole.

Olen tehnyt elämässäni virheitä.

Olen kaatunut.

Olen rikkonut asioita.

Olen joutunut aloittamaan uudelleen.

Mutta olen myös oppinut.

Ja tänään ajattelen näin:

Menneisyys oli oppitunti – ei elinkautinen.

Minun menneisyyteni ei saanut päättää sitä, millaiseksi elämäni loppu muodostuu.

Minä päätän siitä nyt itse.

Ja LUMEkoru on yksi näkyvä todiste siitä.

Se on unelma, jonka uskalsin viimein tuoda piilosta päivänvaloon.

Uskalsin unelmoida.
Uskalsin yrittää.
Uskalsin epäonnistua.
Uskalsin yrittää uudelleen.
Ja lopulta uskalsin perustaa LUMEkorun. ❤️

Matka on vasta alussa.

Mutta ensimmäistä kertaa elämässäni minä todella uskon, että voin rakentaa jotain kaunista.

Jotain omaa.

Jotain, joka syntyi minun käsissäni.

Ja ehkä kaikkein tärkeintä:

jotain, joka syntyi siitä pienestä kipinästä, joka kieltäytyi sammumasta. 

Kiitos, että olet kulkenut tähän asti kanssani.

LUMEkorun elämäntarina jatkuu… ❤️