Pimeydestä valoon.
Selviytymisestä voimaksi.
Kivusta ymmärrykseksi.
Yksinäisyydestä yhteydeksi.
Ja omasta valosta toisen valoksi.
Olen viimeisissä luvuissa kirjoittanut paljon siitä, miten olen oppinut näkemään oman arvoni.
Mutta ehkä yksi tärkeimmistä asioista, jonka olen itsestäni löytänyt, on tämä:
Kun ihminen löytää oman valonsa, hän alkaa helposti etsiä tapoja sytyttää sitä myös toisille.
Minulle se on tarkoittanut paljon muutakin kuin LUMEkorua.
LUMEkoru on koruja, tarinoita, voimaa ja valoa. Mutta sen rinnalla kulkee vahvasti myös yksi asia, joka on ollut elämässäni tärkeä jo kauan ennen LUMEkorua.
Vertaistuki.
Minulle vertaistuki ei ole vain sana.
Se on ihminen, joka sanoo toiselle:
Minä ymmärrän.
Sinun ei tarvitse hävetä.
Et ole yksin.
Minäkin olen ollut siellä.
Ja joskus juuri nuo muutamat sanat voivat olla se ensimmäinen pieni askel kohti parempaa.
Olen tehnyt kokemusasiantuntijana keikkoja päihde- ja mielenterveystyön parissa. Olen saanut kertoa omaa tarinaani ja ennen kaikkea olen saanut kohdata ihmisiä.
En mene kertomaan kenellekään, miten heidän pitäisi elää.
Menen kertomaan, että muutos on mahdollinen.
Minä tiedän sen, koska olen itse elänyt sen.
Olen ollut tilanteessa, jossa en enää uskonut itseeni. Olen ajatellut, ettei minusta ole mihinkään. Olen ajatellut, ettei elämästä voi tulla mitään.
Ja silti tässä minä olen.
Siksi koen, että minulla on myös vastuu käyttää omaa kokemustani johonkin hyvään.
Olen saanut olla mukana perustamassa Iin A-kiltaa yhdessä muiden kanssa ja toiminut sen puheenjohtajana ensimmäiset kaksi vuotta. A-kiltatoiminnan ajatuksena on edistää toipumiskulttuuria sekä tukea päihteitä käyttäviä, päihdeongelmista toipuvia ja heidän läheisiään.
Se on minulle tärkeää.
Ei siksi, että kuvittelisin voivani pelastaa ketään.
Vaan siksi, että tiedän, miltä tuntuu tarvita ihmistä rinnalle.
Ja juuri viime aikoina yksi asia on jäänyt pyörimään todella vahvasti mieleeni.
Olin pari viikkoa sitten tekemässä kokemusasiantuntijakeikkaa, ja sain kuulla oman kuntani päihdetyöstä, ettei siellä ole enää viikoittaista avointa matalan kynnyksen päihderyhmää.
Se tieto pysäytti minut.
Olen miettinyt sitä siitä lähtien.
En kirjoita tätä syyttääkseni yksittäisiä ihmisiä. Enkä väitä tietäväni kaikkia päätösten taustoja ja syitä.
Mutta kirjoitan tämän, koska minua huolestuttaa.
Minua huolestuttaa ihminen, joka vihdoin kerää kaiken rohkeutensa ja päättää hakea apua.
Se hetki voi olla valtavan suuri.
Ehkä hän on miettinyt avun hakemista kuukausia.
Ehkä vuosia.
Ehkä hän soittaa ensimmäisen kerran.
Ehkä hän astuu ovesta sisään ensimmäistä kertaa.
Ehkä hän sanoo ensimmäistä kertaa ääneen:
”Minä tarvitsen apua.”
Ja mitä tapahtuu, jos silloin ei löydykään paikkaa, johon mennä?
Mitä tapahtuu, jos apua joutuu odottamaan niin kauan, että se rohkeus ehtii sammua?
Minä tiedän omasta kokemuksestani, että avun hakeminen voi vaatia aivan valtavasti voimaa.
Ja uskallan sanoa tämän ääneen:
Jos ihminen kerran kerää itsensä kasaan, hakee apua ja kohtaa tilanteen, jossa apua ei ole saatavilla, voi olla hyvin vaikeaa yrittää uudelleen.
Siksi matalan kynnyksen palveluilla ja vertaistuella on mielestäni valtava merkitys.
Kaikki eivät tarvitse heti suurta järjestelmää ympärilleen.
Joskus tarvitaan vain paikka, johon voi tulla.
Ihminen, joka kuuntelee.
Ryhmä, jossa ei tarvitse selitellä.
Toinen ihminen, joka sanoo:
”Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu.”
Ja ehkä juuri siitä alkaa muutos.
Me puhumme Suomessa paljon hyvinvointivaltiosta.
Minä haluan uskaltaa kysyä:
Entä ihminen, joka putoaa palveluiden väliin?
Entä ihminen, joka ei jaksa enää taistella jokaisesta avusta?
Entä se ihminen, joka ei uskalla pyytää apua toista kertaa?
Minulla ei ole tähän kaikkiin kysymyksiin vastauksia.
Enkä minä yksin pysty muuttamaan päihde- ja mielenterveystyötä.
Mutta olen oppinut yhden asian:
Hiljaisuus ei muuta mitään.
Siksi minä haluan puhua.
Haluan puhua vertaistuesta.
Haluan puhua päihde- ja mielenterveysongelmista ilman häpeää.
Haluan puhua siitä, että avun pyytäminen ei tee ihmisestä heikkoa.
Päinvastoin.
Se voi olla yksi rohkeimmista teoista, jonka ihminen koskaan tekee.
Ja haluan sanoa myös tämän:
Jos sinulla on päihteisiin, riippuvuuteen tai omaan tai läheisesi tilanteeseen liittyvä huoli, älä jää yksin.
Apua voi hakea esimerkiksi omalta terveysasemalta, työterveyshuollosta tai oman hyvinvointialueen päihde- ja mielenterveyspalveluista. Myös vertaistukea ja matalan kynnyksen keskusteluapua on olemassa.
Päihdelinkistä löytyy tietoa eri palveluista, vertaistuesta ja myös nimetön ja maksuton chat, jossa voi keskustella omasta tai läheisen päihdetilanteesta.
Ja jos et tiedä, mistä aloittaa, voit aloittaa vaikka yhdestä ihmisestä.
Yhdestä viestistä.
Yhdestä puhelusta.
Yhdestä lauseesta:
”Minä tarvitsen apua.”
Ja jos ensimmäinen ovi ei aukea, älä ajattele, että se tarkoittaa, ettei sinua voida auttaa.
Etsi seuraava ovi.
Pyydä joku rinnallesi.
Älä jää yksin.
Minä haluan, että tämä ajatus kulkee vahvasti myös LUMEkorun mukana.
Sillä LUMEkoru ei ole minulle vain koruja.
Se on voimaa.
Se on tarinoita.
Se on tunnetta.
Se on mahdollisuus antaa toiselle ihmiselle jotakin, joka muistuttaa häntä hänen omasta arvostaan.
Jos joku käyttää LUMEkorua ja katsoo sitä vaikeana päivänä, haluan hänen muistavan:
Minä olen arvokas.
Minä olen tärkeä.
Minä saan pyytää apua.
Minun ei tarvitse selvitä yksin.
Ja ehkä juuri siinä LUMEkoru ja vertaistuki kohtaavat.
Toinen voi saada korun.
Toinen voi saada kuuntelijan.
Kolmas voi saada rohkaisun hakea apua.
Neljäs voi saada kokemuksen siitä, ettei olekaan ainoa.
Minä en tiedä, mihin kaikkeen LUMEkoru vielä tulevaisuudessa kasvaa.
En tiedä, kuinka monen ihmisen elämään saan vielä tavalla tai toisella astua.
Mutta yhden asian tiedän.
Vain taivas on rajana, kun tarkoituksena on tuoda valoa, auttaa toista ja antaa ihmiselle tunne siitä, että hän ei ole yksin.
Ja siksi haluan pitää vertaistuen mukana LUMEkorun rinnalla.
Haluan tehdä kokemusasiantuntijatyötä silloin, kun siihen tulee mahdollisuus.
Haluan tehdä vapaaehtoistyötä.
Haluan tehdä koruja.
Haluan kuunnella.
Haluan puhua.
Haluan oppia.
Ja ennen kaikkea haluan muistuttaa ihmisiä yhdestä asiasta:
Älä luovuta itseesi.
Vaikka joku päivä olisi kuinka pimeä.
Vaikka et vielä näkisi valoa.
Se ei tarkoita, ettei sitä olisi olemassa.
Joskus tarvitaan vain toinen ihminen kulkemaan hetken rinnalla, kunnes oma valo alkaa taas näkyä.
Minä olen itse saanut niitä ihmisiä matkani varrelle.
Siksi haluan olla yksi niistä ihmisistä jollekin toiselle.
Ei pelastajana.
Ei täydellisenä.
Vaan ihmisenä, joka sanoo:
”Minä kuulen sinut.”
”Minä uskon, että sinulla on vielä mahdollisuus.”
”Ja muista – sinä et ole yksin.”
LUMEkoru kulkee tässä rinnalla.
Koru, joka kantaa tarinaa.
Tarina, joka kantaa voimaa.
Ja valo, jota ei tarvitse pitää vain itsellään.
LUMEkorun elämäntarina jatkuu..
Kiitos kun seuraat.
Lisää kommentti
Kommentit