Minä olen kulkenut matkan, jota kukaan muu ei voi täysin ymmärtää.
Olen kantanut taakkoja, joista en aina ole osannut puhua.
Olen epäillyt itseäni, kaatunut ja joutunut etsimään voimani uudelleen.
Mutta tänään minä katson itseäni toisin.
Minä näen ihmisen, joka ei luovuttanut unelmistaan.
Näen kädet, jotka luovat.
Näen sydämen, joka välittää.
Näen ihmisen, joka haluaa antaa toisille sitä toivoa, jota on itsekin tarvinnut.
Minun ei tarvitse olla täydellinen.
Minun ei tarvitse olla kukaan muu.
Pimeydestä valoon.
Selviytymisestä voimaksi.
Kivusta ymmärrykseksi.
Yksinäisyydestä yhteydeksi.
Ja omasta valosta toisen valoksi.
Olen kirjoittanut tässä blogissa elämästäni, menneisyydestäni, selviytymisestäni ja siitä, kuinka olen vähitellen oppinut uskomaan itseeni.
Olen kertonut, miten LUMEkoru syntyi ja kuinka paljon se minulle merkitsee.
Mutta yksi asia on vielä kertomatta.
Millaisena minä näen LUMEkorun tulevaisuuden?
Mitä minä oikeastaan toivon tältä unelmalta, jonka eteen olen tehnyt töitä, valvonut öitä, opetellut uusia asioita ja välillä myös itkenyt turhautumistani?
Vastaus ei ehkä ole sellainen, jota yrittäjyydestä yleensä kuulee.
Minä en haaveile rikkauksista.
Minä haaveilen elämästä, jossa LUMEkoru elättää minut ja perheeni. Että voisin tehdä työtä, jota rakastan, maksaa laskut, huolehtia läheisistäni ja elää tavallista, hyvää arkea ilman jatkuvaa huolta toimeentulosta.
En tarvitse ympärilleni ylellisyyttä tai materiaa, jolla voisin näyttää muille, että olen onnistunut.
Minulle onnistuminen on jotain aivan muuta.
Se on yhteinen kahvihetki perheen kanssa.
Se on nauru, joka syntyy tavallisena päivänä ilman mitään erityistä syytä.
Se on tunne siitä, että meillä on kaikki tarpeellinen ja voimme olla rauhassa.
Se on sitä, että voin tehdä työtäni sydämelläni ja samalla huolehtia ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä.
Olen tottunut elämään pienemmillä tuloilla. Olen oppinut arvostamaan pieniä asioita, tavallisia päiviä ja niitä hetkiä, joita ei voi ostaa rahalla.
En tietenkään ajattele, ettei raha olisi tärkeää. On se. Yrittäjänä tiedän, kuinka paljon toimeentulo vaikuttaa arkeen ja kuinka tärkeää olisi saada omasta työstään myös taloudellista turvaa.
Mutta en halua, että raha alkaa määritellä sitä, kuka olen tai miksi teen tätä.
Haluan, että LUMEkoru kasvaa, mutta en halua kasvaa sen mukana ihmiseksi, joka unohtaa, miksi kaikki alkoi.
Minun ei tarvitse rikastua voidakseni sanoa onnistuneeni.
Minulle riittäisi, että LUMEkoru mahdollistaisi toimeentulon, antaisi perheelleni turvaa ja antaisi minulle mahdollisuuden jatkaa sellaista työtä, jolla koen olevan merkitystä.
Ja jos samalla joku toinen löytää korusta voimaa tai saa vertaistuen kautta tunteen siitä, ettei olekaan yksin, olen saanut aikaan jotain sellaista, mitä en osaa mitata euroissa.
En halua tehdä vain koruja.
Kun suunnittelen ja valmistan LUMEkorun koruja, en ajattele pelkästään sitä, miltä valmis koru näyttää.
Ajattelen myös tunnetta.
Sitä, mitä koru voisi merkitä ihmiselle, joka sen saa.
Ehkä joku ostaa korun, koska ihastuu sen ulkonäköön.
Ehkä joku löytää siitä muistutuksen omasta voimastaan.
Ehkä joku antaa sen ihmiselle, joka käy läpi vaikeaa elämäntilannetta ja haluaa sanoa:
Olet minulle tärkeä. Minä välitän sinusta.
Tai ehkä joku ostaa korun itselleen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan siksi, että haluaa muistaa myös oman arvonsa.
Minä en voi tietää, millaisia tarinoita jokainen koru kantaa mukanaan sen jälkeen, kun se lähtee käsistäni.
Mutta juuri se tekee tästä minulle niin merkityksellistä.
Koru voi olla pieni esine, mutta sen merkitys voi olla paljon suurempi kuin sen koko.
En halua rakentaa LUMEkorusta massatuotantoa, jossa jokaisen korun pitäisi olla samanlainen ja seuraavan tuotantoerän valmistua edellistä nopeammin.
Haluan tehdä koruja omaan tahtiini.
Haluan suunnitella, kokeilla, yhdistellä ja antaa ajatuksille aikaa.
Haluan, että koruissa näkyy jotakin sellaista, mitä en pystyisi tekemään liukuhihnalta.
Niissä saa olla rosoa.
Niissä saa olla voimaa.
Niissä saa olla kauneutta, joka ei yritä olla täydellistä.
Ja ennen kaikkea niissä saa näkyä aitous.
Minun sydämeni ei halua luoda pelkästään pinnallista, säihkyvää kauneutta.
Se haluaa luoda jotakin, jossa on tunnetta ja tarkoitusta.
Jotakin, joka ei ainoastaan näytä kauniilta vaan voi myös muistuttaa kantajaansa siitä, kuinka paljon voimaa hänessä itsessään on.
Haluan tehdä koruja, joissa näkyy elämä. Ei täydellinen elämä, vaan oikea elämä.
Sellainen, johon mahtuu sekä pimeyttä että valoa.
Sekä haavoja että toivoa.
Sekä keskeneräisyyttä että kauneutta.
Ehkä siksi LUMEkoru tuntuu niin omalta.
Se muistuttaa minua siitä, ettei kaiken tarvitse olla virheetöntä ollakseen arvokasta.
Kaikki ideat eivät synny käskemällä
Joskus minulla on pää täynnä ideoita.
Näen mielessäni värejä, muotoja ja yhdistelmiä. Haluan kokeilla kaikkea yhtä aikaa, ja silloin täytyy melkein muistuttaa itseäni siitä, ettei kaikkea voi tehdä saman päivän aikana.
Ja sitten tulee päiviä, jolloin mitään ei synny.
Katson korutarvikkeita, pyörittelen helmiä käsissäni ja odotan, että jokin ajatus heräisi.
Mutta ei.
Ennen olisin saattanut turhautua siihen, ettei mitään tapahdu.
Nyt olen vähitellen oppinut hyväksymään senkin.
Kaiken ei tarvitse tapahtua heti.
Ideat syntyvät silloin, kun niiden aika on. Joskus ne tulevat luonnossa, joskus arjen keskellä ja joskus aivan yllättäen, kun en edes ajattele koruja.
Olen oppinut, ettei minun tarvitse pakottaa itseäni luomaan.
Minä saan olla välillä myös ilman ideoita.
Ja kun oikea ajatus lopulta syntyy ja koru valmistuu, siinä on usein jotakin sellaista, mitä en olisi voinut suunnitella etukäteen.
Silloin katson valmista korua ja ajattelen, että tähän minä halusin päästä.
Tässä on tunnetta.
Tässä on minun kädenjälkeäni.
Tässä on pala minua.
Ehkä se on yksi syy siihen, miksi en halua kiirehtiä LUMEkorun kanssa.
En halua kasvaa nopeammin kuin pystyn.
En halua tehdä asioita vain siksi, että joku muu tekee niin.
Haluan oppia, kehittyä ja löytää oman tapani tehdä.
LUMEkorulla ei ole kiire. Meillä on aikaa kasvaa omaksi itseksemme.
LUMEkoru ja vertaistuki kulkevat rinnakkain
Jos joku kysyisi minulta, mitä kaikkea LUMEkoru merkitsee minulle, en osaisi vastata pelkästään puhumalla koruista.
Sen rinnalla kulkee jotakin, mikä on ollut elämässäni tärkeää jo kauan ennen yritykseni syntymistä.
Vertaistuki.
Haluan tehdä koruja, mutta haluan myös auttaa, kuunnella ja rohkaista ihmisiä.
Haluan jatkaa kokemusasiantuntijana toimimista ja puhua asioista, joista liian moni joutuu edelleen kokemaan häpeää.
Haluan muistuttaa ihmisiä siitä, ettei vaikea menneisyys tarkoita, ettei edessä voisi olla hyvää tulevaisuutta.
Ja haluan pitää mukana ajatuksen siitä, että jokainen ihminen ansaitsee tulla kohdatuksi ihmisenä.
Ei diagnoosinsa.
Ei riippuvuutensa.
Ei menneisyytensä.
Ei elämänsä vaikeimman hetken kautta.
Vaan ihmisenä.
Uskon, että LUMEkoru voi kulkea tämän kaiken rinnalla omalla tavallaan.
Koru voi muistuttaa omasta voimasta.
Tarina voi antaa rohkeutta.
Vertaistuki voi tarjota ymmärrystä.
Ja joskus yksikin kohtaaminen voi auttaa ihmistä ottamaan seuraavan askeleen.
En kuvittele, että minä tai LUMEkoru voisimme ratkaista kaikkia maailman ongelmia.
Mutta minun ei tarvitsekaan.
Jos voin auttaa edes yhtä ihmistä tuntemaan, ettei hän ole yksin, olen saanut tehdä jotakin merkityksellistä.
Jos joku löytää tarinastani rohkeuden pyytää apua, se merkitsee minulle paljon.
Jos joku saa korusta iloa vaikean päivän keskelle, olen siitä kiitollinen.
Ja jos joku löytää LUMEkorun kautta ajatuksen siitä, että omasta elämästä voi vielä rakentaa jotakin hyvää, silloin tämä matka on jo antanut paljon.
Minä en halua luvata kenellekään ihmeitä. Haluan muistuttaa, että toivoa voi olla silloinkin, kun sitä on vaikea nähdä.
LUMEkorun elämäntarina jatkuu.. Kiitos, että seuraat. ❤️
Lisää kommentti
Kommentit