Luku 14 – En vaihtaisi päivääkään pois

Jos joku kysyisi minulta, millaista elämäni nykyään on, voisin vastata, että tavallista arkea. Mutta kun sitä alkaa oikein ajatella, niin eipä tämä meidän arkemme ihan tavallista siinä mielessä ole.

Elämääni kuuluu kolme suurta ja tärkeää asiaa: LUMEkoru, lapseni kotikoulu ja äitini omaishoitajuus.

Kolme erilaista vastuuta, kolme erilaista maailmaa, jotka kulkevat päivästä toiseen rinnakkain. Ja tiedättekö mitä? Minä olen todella tyytyväinen tähän yhtälöön.

Voimia se vaatii, sitä en kiellä. Mutta kun tekee asioita koko sydämellään ja aidosti, niiden keskeltä löytyy myös paljon sellaista, mitä en vaihtaisi mihinkään.

Aamukahvista alkaa uusi päivä

Minun päiväni alkaa melkein aina samalla tavalla.

Herään vähän ennen muita, jotta saan juoda aamukahvini rauhassa. Se on minun pieni hetkeni olla yksin, kerätä ajatuksiani ja valmistautua uuteen päivään.

Samalla suunnittelen ja valmistelen seuraavan päivän kotikoulun oppiaineita. Joskus ehdin tehdä sen jo aamulla, joskus taas illalla ennen nukkumaanmenoa. Näin se menee. Kaikkea ei aina ehdi tehdä silloin, kun alun perin suunnitteli, mutta onneksi asiat voi järjestellä uudelleen.

Sitten alkaa muun perheen aamu. Aamupalalla ja huolehdin äidin aamutoimista.

Ja ei muuta kuin seuraava kahvisatsi tulille!

Sitten alkaa poikani kotikoulupäivä.

Meillä opiskellaan rauhassa ja pidetään taukoja tarpeen mukaan. Päivään kuuluu yleensä kolmesta neljään tuntia opiskelua, mutta emme vain istu tuntikausia putkeen kirjojen ääressä. Välillä pidämme minun ja äidin kahvitauon, poitsu syö välipalaa ja sitten jatkamme taas.

Ruokatauolla valmistan samalla äidillekin ruoan. Sen jälkeen otamme vielä loppurutistuksen ja sitten kotikoulupäivä on paketissa.

Minulle tämä ei ole pelkästään oppikirjojen läpikäymistä tai tehtävien tekemistä.

Minulle tärkeintä on, että poikani saa oppia omassa tahdissaan, omalla tavallaan ja juuri sellaisena kuin hän on.

Haluan, että hän huomaa omat taitonsa ja osaamisensa. Että hän saa kokea onnistumisia ja oppimisen iloa. Että hän uskaltaa yrittää, vaikka jokin asia tuntuisi vaikealta.

Jokainen ihminen on yksilö. Meillä kaikilla on omat vahvuutemme, omat haasteemme ja oma tapamme oppia. Kaikki eivät kulje samaa tahtia, eikä tarvitsekaan.

Minulle ei ole tärkeintä se, että oppii kaiken nopeasti. Tärkeämpää on, että hän oppii luottamaan itseensä, tunnistamaan omat kykynsä ja ymmärtämään, ettei hän ole yhtään huonompi siksi, että tarvitsee joissakin asioissa enemmän aikaa tai aikuisen tukea.

Haluan hänen tietävän, että hän pystyy oppimaan ja kehittymään. Että hänen ei tarvitse olla kukaan muu kuin oma itsensä.

Ja jos hän jonain päivänä katsoo itseään ja ajattelee: Minä osaan. Minä pystyn. Minä uskallan yrittää, olen saanut olla mukana rakentamassa jotakin todella arvokasta.

Se on minulle paljon enemmän kuin kotikoulupäivän suorittaminen.

Se on luottamuksen rakentamista. Se on itsetunnon vahvistamista. Se on sitä, että nuori saa kasvaa omaksi itsekseen.

Kun yksi työpäivä päättyy, toinen alkaa

Kun kotikoulupäivä päättyy, ei minun päiväni vielä lopu.

Tässä välissä juon taas kahvia, teen kotitöitä, käyn kaupassa ja hoidan muita asioita. Valmistelen seuraavan päivän ruokia ja huolehdin siitä, että arki pyörii.

Ja sitten alkaa minun työpäiväni.

LUMEkoru kutsuu.

Välillä suunnittelen uusia koruja, välillä valmistan niitä. Joskus päivitän verkkokauppaa, kirjoitan somejulkaisuja, vastaan sähköposteihin, kuvaan tuotteita tai mietin, miten voisin kehittää yritystäni eteenpäin.

Yrittäjyys on paljon muutakin kuin korujen tekemistä. Siihen kuuluu sellaisia asioita, joita en vielä muutama vuosi sitten olisi osannut edes kuvitella tekeväni.

Mutta olen opetellut. Ja opettelen edelleen.

Joskus työpäivä päättyy illalla. Joskus se venyy yömyöhään asti.

Ja välillä huomaan, että kello on taas enemmän kuin piti.

Mutta en minä valita. Minä rakastan työtäni.

Rakastan sitä, että saan suunnitella ja tehdä jotakin omilla käsilläni. Rakastan sitä tunnetta, kun päässä pyörinyt ajatus muuttuu valmiiksi koruksi. Rakastan sitä, että saan rakentaa jotakin omaa ja tehdä sen omalla tavallani.

Tämä ei tarkoita sitä, että joka päivä olisi helppo tai että yrittäjyys olisi pelkkää iloa. Ei todellakaan.

Mutta tämä on minun unelmani, ja minä saan tehdä töitä sen eteen.

Se merkitsee minulle valtavasti.

Joulun taikaa ja tunteita korujen takana

Tällä hetkellä ajatuksissani näkyy jo vahvasti joulu.

Minä olen nimittäin melkoinen joulu höppänä! Rakastan joulua, sen tunnelmaa, värejä, läheisyyttä ja sitä pientä kimallusta, joka tuo pimeään vuodenaikaan valoa.

On ihanaa päästä suunnittelemaan joulukoruja ja välillä jotakin vähän erilaista kuin tavallisesti.

Jokainen uusi idea antaa mahdollisuuden kokeilla, yhdistellä ja löytää jotakin, mitä en ole ehkä aikaisemmin tehnyt.

Mutta korujen tekeminen ei ole minulle koskaan ollut pelkästään materiaalien yhdistelemistä.

Siihen liittyy tunteita. Joskus pieniä, joskus todella suuria.

Välillä jonkin korun tekeminen saa kyyneleet valumaan poskilleni. Joskus ne ovat ilon kyyneleitä, joskus mukana on surua, muistoja tai jotakin sellaista, mitä en edes osaa heti pukea sanoiksi.

Se kuuluu tähän tekemiseen.

Käsillä tekeminen ja korut ovat kulkeneet mukanani pitkään. Välillä olen ajatellut, että ne ovat olleet minulle melkein kuin pelastaja.

Kun ajatukset ovat olleet raskaita ja elämä on tuntunut vaikealta, olen voinut tarttua tekemiseen. Olen saanut keskittyä johonkin konkreettiseen, luoda jotakin uutta ja antaa tunteilleni tilaa.

Korujen kautta olen saanut myös käsitellä omaa elämääni.

Siksi jokaisen korun taakse kätkeytyy minulle jotakin enemmän kuin se, mitä silmä näkee.

Ja ehkä juuri siksi toivon jokaisen korun kohdalla samaa asiaa.

Kun koru jonain päivänä päätyy jonkun kaulalle, ranteeseen tai korviin, toivon, että se tuo kantajalleen jotakin hyvää.

Ehkä iloa. Ehkä rauhaa. Ehkä voimaa vaikeaan päivään.

Ehkä se on pieni muistutus siitä, että hän on arvokas ja tärkeä juuri sellaisena kuin on.

En tietenkään voi tietää, mitä jokainen koru merkitsee sen kantajalle. Mutta voin tehdä sen omalla sydämelläni ja toivoa, että se saa olla mukana jossakin hyvässä hetkessä.

Minulle se olisi jo paljon.

Ehkä siinä on jotakin LUMEkorun pienestä taianomaisuudesta.

Ei siinä, että koru muuttaisi ihmisen elämän, vaan siinä, että joskus pieni asia voi muistuttaa meitä jostakin suuresta.

Toivosta. Rakkaudesta. Voimasta. Siitä, että meissä jokaisessa on jotakin arvokasta.

Minä en mittaa unelmaani pelkillä myyntiluvuilla

LUMEkoru on vielä nuori yritys, ja tällä hetkellä myyntini ei ole valtavaa.

Tietenkin toivon, että tilauksia tulisi enemmän. Onhan tämä yritys, jonka toivon jonain päivänä elättävän minut ja tuovan perheelleni taloudellista turvaa.

Mutta en anna tämänhetkisten myyntilukujen määritellä sitä, kuinka arvokkaana pidän omaa työtäni tai unelmaani.

Minulle tärkeintä ei ole rikastuminen tai se, että voisin ostaa kaikkea mahdollista.

Olen tottunut elämään vähällä, ja elämä on opettanut minulle, mikä oikeasti merkitsee.

Se, että meillä on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa ja rakkaat ihmiset ympärillämme, on minulle todella tärkeää.

Totta kai haluan rakentaa LUMEkorusta yrityksen, joka tuo meille jonain päivänä taloudellista turvaa. En ole unohtanut sitä tavoitetta.

Mutta en myöskään ajattele, että kaiken pitäisi tapahtua heti.

Olen valmis tekemään töitä unelmani eteen ja kulkemaan sitä kohti askel kerrallaan.

Jokainen verkkokauppavierailu, jokainen viesti, jokainen kommentti ja jokainen tilaus merkitsee minulle jotakin. Jokainen niistä kertoo, että joku on pysähtynyt LUMEkorun äärelle.

Ja se tuntuu hyvältä.

Haluan rakentaa yrityksen, joka kestää aikaa ja jossa voin olla oma itseni. Yrityksen, jonka tuotteiden takana voin seistä ylpeänä ja jonka tekemisessä aitous ei katoa kiireen tai myyntitavoitteiden alle.

Minulla on lupa unelmoida suuresti, vaikka lähtisin liikkeelle pienin askelin.

Ja niin minä aion tehdä.

Onko minullakin huonoja hetkiä? No todellakin!

Olisi helppo kirjoittaa, että uskon itseeni joka päivä, kaikki sujuu ja jokainen uusi haaste saa minut innostumaan.

Mutta se ei olisi koko totuus.

Kyllä minullakin välillä tökkii.

Joskus asiat eivät suju, vaikka kuinka yrittäisin. Joskus tulee pettymyksiä, joskus turhauttaa ja joskus käy ihan oikeasti mielessä, että heitän hanskat tiskiin.

Sitten hengitän hetken.

Ja jatkan.

En siksi, etteivät pettymykset tuntuisi miltään, vaan siksi, etten enää halua antaa niiden päättää puolestani, mihin pystyn.

Minä uskon itseeni. Minä uskon LUMEkoruun. Ja minä uskon siihen, että asiat voivat järjestyä, vaikka en juuri sillä hetkellä näkisi, miten.

Minun mottoni ovat:

Haasteet on tehty voitettaviksi.

Ja:

En ole tullut luovuttamaan, vaan selviämään.

Ne eivät tarkoita sitä, että minun pitäisi jaksaa loputtomasti tai että minun pitäisi selvitä kaikesta yksin. Ne muistuttavat minua siitä, kuinka pitkälle olen jo päässyt ja kuinka paljon olen oppinut matkani varrella.

Olen oppinut, ettei yksi huono päivä tarkoita huonoa elämää.

Eikä yksi epäonnistuminen tarkoita, että koko unelma olisi epäonnistunut.

Joskus pitää levätä. Joskus pitää kerätä voimia. Joskus pitää muuttaa suunnitelmaa ja yrittää uudelleen.

Ja joskus pitää vain todeta, että tänään ei mennyt niin kuin piti. Huomenna on uusi päivä.

Kuten olen lapsilleni opettanut: huonoja hetkiäkin tarvitaan, jotta voimme tunnistaa ja arvostaa hyviä hetkiä.

Elämä ei ole pelkkää auringonpaistetta, eikä sen tarvitsekaan olla.

Tärkeintä on, ettemme unohda valoa silloinkaan, kun ympärillä on vähän pimeämpää.

Kun katson taaksepäin, näen naisen, joka selvisi

Joskus pysähdyn miettimään, kuinka paljon elämäni on muuttunut.

Kun katson taaksepäin, näen Marikan, jolla ei ollut hyvä olla. Marikan, joka ei nähnyt valoa tunnelin päässä ja joka oli menettänyt uskonsa siihen, että elämä voisi vielä muuttua.

Olin joskus niin väsynyt ja niin syvällä omassa pahassani olossani, etten enää nähnyt itsessäni sitä, mitä muut ehkä olisivat voineet nähdä.

Oli aikoja, jolloin en uskonut tulevaisuuteen. Oli hetkiä, jolloin en olisi osannut kuvitella, että vielä jonain päivänä rakentaisin omaa yritystä, tekisin käsilläni koruja, kirjoittaisin elämästäni ja uskaltaisin puhua ääneen asioista, joita olin aiemmin kantanut sisälläni.

Mutta minä olen täällä.

Ja kun tänään katson itseäni ja mietin kaikkea, mitä olen saanut rakentaa, sisälläni nousee yksi ajatus:

Ei jumalauta, minä selvisin!

Minä selvisin.

Minä opettelin uudelleen luottamaan itseeni. Minä uskalsin yrittää, vaikka pelkäsin epäonnistumista. Minä uskalsin unelmoida, vaikka en tiennyt, toteutuisivatko unelmani koskaan.

Ja nyt minulla on oma yritys.

Minulla on LUMEkoru, joka kantaa mukanaan palan elämäntarinaani, käsieni jälkeä ja kaikkea sitä, mitä olen matkani varrella oppinut.

Minulla on mahdollisuus tehdä työtä, jota rakastan.

Minulla on mahdollisuus olla tukena lapselleni hänen oppimisessaan ja kulkea hänen rinnallaan, kun hän löytää omia vahvuuksiaan.

Minulla on mahdollisuus huolehtia äidistäni ja olla hänen elämässään läsnä.

Minulla on paljon sellaista, mitä en joskus osannut edes toivoa.

En sano, että kaikki olisi nyt valmista tai että elämäni olisi täydellistä. Ei ole.

Mutta minä olen muuttunut.

Ja ennen kaikkea olen oppinut näkemään itsessäni muutakin kuin menneisyyteni, virheeni ja vaikeat hetkeni.

Minä näen ihmisen, joka on selviytynyt.

Ihmisen, joka uskaltaa tehdä työtä unelmiensa eteen.

Ihmisen, joka rakastaa, välittää ja haluaa antaa jotakin hyvää myös muille.

Ja minä olen siitä ylpeä.

Tämä on meidän elämämme, eikä minun tarvitse vaihtaa sitä toiseen

Kun katson meidän arkeamme, näen paljon vastuuta, työtä, huolehtimista ja aikataulujen sovittamista.

Näen aamukahvit, kotikoulun tehtävät, ruokatauot, kauppareissut, äidin tarpeista huolehtimisen ja illat, jotka kuluvat korujen parissa.

Näen myös naurua, onnistumisia, pieniä iloja ja hetkiä, jolloin huomaan, että olemme jälleen selvinneet yhdestä päivästä.

Tietenkään kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Joskus väsyttää, joskus ärsyttää ja joskus tarvitaan vähän enemmän kärsivällisyyttä.

Mutta meillä on oma rytmimme. Meillä on arki, joka on muotoutunut meidän tarpeidemme ympärille. Ja se helpottaa elämää todella paljon.

Minun ei tarvitse elää jonkun toisen näköistä elämää.

Minun ei tarvitse todistaa kenellekään, että pystyn kaikkeen.

Minulle riittää, että saan tehdä parhaani, oppia uutta ja rakentaa sellaista elämää, joka tuntuu omalta.

Saan tehdä työtä, jota rakastan.

Saan olla mukana tukemassa lapseni kasvua ja oppimista.

Saan huolehtia äidistäni.

Ja saan samalla kulkea kohti omia unelmiani.

Se on minulle arvokasta.

En vaihtaisi päivääkään pois tästä meidän yhtälöstämme.

En siksi, että jokainen päivä olisi helppo, vaan siksi, että tämä on meidän elämäämme. Elämää, jossa on rakkautta, tarkoitusta, vastuuta, unelmia ja mahdollisuus kasvaa.

Minä en tiedä tarkalleen, mihin LUMEkoru vielä johtaa.

En tiedä, millaisia koruja tulen tulevaisuudessa suunnittelemaan tai kuinka suureksi yritykseni kasvaa.

Mutta tiedän, että haluan jatkaa.

Haluan tehdä koruja, joihin voin laittaa sydämeni.

Haluan antaa ihmisille jotakin kaunista, jotakin merkityksellistä ja ehkä joskus myös pienen muistutuksen siitä, etteivät he ole yksin.

Haluan jatkaa unelmointia, vaikka kaikki ei tapahtuisi heti.

Ja haluan muistaa myös tavallisten päivien arvon.

Sillä juuri niistä elämä lopulta rakentuu.

Aamukahvista. Yhdessä syödystä ruoasta. Oppimisen ilosta. Äidin kanssa vietetyistä hetkistä. Uudesta koruideasta. Pienestä onnistumisesta. Siitä, että illalla voi pysähtyä ja todeta: tänäänkin me selvisimme.

Ja huomenna jatketaan taas.

Kahvi tippumaan, kotikoulu käyntiin ja jossain vaiheessa taas LUMEkorun kimppuun.

Minä olen Marika.

Minä olen äiti, omaishoitaja ja yrittäjä.

Minä olen ihminen, joka on kulkenut pitkän matkan ja oppinut matkan varrella paljon itsestään.

Minä en ole valmis, eikä minun tarvitsekaan olla.

Minä opin edelleen. Minä kasvan edelleen. Minä uskallan edelleen unelmoida.

Ja vaikka elämä välillä koettelee, minä tiedän tänään jotakin, mitä en aina ennen tiennyt.

Minä pystyn. Minä osaan. Minä uskallan. Ja minä olen täällä.

Ja niin kauan kuin sydämessäni on unelma ja käsissäni halu luoda, minä jatkan.

Sillä minä en ole tullut luovuttamaan.

Minä olen tullut selviämään, elämään ja rakentamaan jotakin, joka tuntuu aidosti omalta.

Ja siinä matkassa kulkee mukana LUMEkoru.

Pala minua. Pala tarinaani. Pala valoa.

LUMEkoru – koru, tarina ja ripaus valoa.

Kiitos kun seuraat - LUMEkorun elämäntarina jatkuu..