LUMEkoru ei ole vain minun käsissäni syntyviä koruja. Se on myös osa matkaani, jolla olen opetellut uskomaan itseeni.
Minulla on menneisyyteni, mutta se ei ole koko minä.
Minulla on vaikeuteni, mutta ne eivät tee minusta arvotonta.
Minulla on unelmani, ja minulla on oikeus tavoitella niitä.
Luku 15 – Vahvakin kaipaa joskus, että joku huomaisi
Olen viime aikoina miettinyt paljon ihmissuhteita, yksinäisyyttä ja sitä, miksi ihminen voi tuntea olevansa ulkopuolinen, vaikka hänen ympärillään olisi muita ihmisiä.
Olen sosiaalinen ihminen. Joskus ehkä jopa liiankin sosiaalinen. Tykkään keskustella, tutustua ihmisiin ja olla vuorovaikutuksessa. Olen avoin ja rehellinen, enkä aina jää pitkäksi aikaa miettimään, uskallanko aloittaa keskustelun.
Joskus sanat tulevat suustani nopeammin kuin ehdin ajatella. Kerron asioita suoraan ja avoimesti, koska sellainen minä olen.
Mutta sitten, kun tilanne on ohi, saatan alkaa käydä kaikkea läpi uudelleen.
Puhuinko liikaa? Hölötinkö taas? Mitähän muut ajattelevat minusta? Olisinko voinut sanoa asian jotenkin toisin?
Vertaan itseäni muihin ja mietin, miksi olen tällainen.
ADHD tuo omaan elämääni omat haasteensa, ja sosiaaliset tilanteet voivat välillä kuormittaa minua todella paljon. Joskus nautin ihmisten seurasta ja saan siitä energiaa. Toisinaan taas tuntuu, etten jaksa nähdä ketään ja haluan vain olla rauhassa.
Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa ajatuksilleni.
Rakastan sitä, kun saan istua rauhassa, tehdä koruja, kirjoittaa, suunnitella uusia ideoita ja opetella yrittäjyyttä. Saan keskittyä siihen, mikä tuntuu omalta.
Mutta tässä on yksi ristiriita, jonka kanssa olen elänyt pitkään.
Voin rakastaa yksinoloa ja silti tuntea itseni yksinäiseksi.
Ne eivät ole sama asia.
Kun tuntuu, ettei kuulu oikein mihinkään
Minulla on ollut jo pitkään tunne, etten oikein kuulu mihinkään.
Olen miettinyt, onko minussa jotakin sellaista, minkä vuoksi ihmiset eivät hakeudu seuraani tai ota yhteyttä. Olen pohtinut, olenko liian erilainen, liian avoin tai jotenkin vääränlainen.
Ehkä menneisyyteni vaikuttaa siihen, miten koen ihmissuhteet. Tiedän, että läheiseni ovat joskus joutuneet pettymään minuun, ja ymmärrän siihen olleen syitä.
En voi muuttaa menneisyyttäni, enkä halua teeskennellä, ettei sitä olisi ollut.
Mutta minä olen tehnyt pitkän matkan. Olen joutunut katsomaan itseäni peiliin, kohtaamaan menneisyyteni ja opettelemaan elämään toisin.
Olen muuttunut paljon.
Silti joskus tuntuu, että menneisyyteni kulkee edelleen mukanani myös ihmissuhteissa. Että vaikka minä olen tänään eri ihminen kuin silloin, kaikki eivät välttämättä näe minua sellaisena kuin olen nyt.
En tiedä, onko se todellisuutta vai omaa kokemustani. Mutta tunne on olemassa.
Ja joskus se sattuu.
Kun kukaan ei kysy, miten minä jaksan.
Minun arkeeni kuuluu poikani kotikoulu, äitini omaishoitajuus ja LUMEkoru. Kolme tärkeää asiaa, joista jokainen merkitsee minulle paljon. Ja mitä teen aidosti koko sydämelläni.
Rakastan sitä, että saan olla mukana poikani oppimisessa ja tukea häntä kasvamaan omaksi itsekseen. Rakastan sitä, että voin huolehtia äidistäni. Ja rakastan LUMEkorua, jonka olen rakentanut omasta unelmastani ja elämäntarinastani.
Mutta samalla nämä asiat sitovat minut kotiin.
En voi lähteä noin vain minne haluan, koska äitini ei voi olla yksin. Jos minulla on jokin meno, minun täytyy järjestää asiat etukäteen.
Elämäni on erilaista kuin sellaisen ihmisen, jolla ei ole samanlaisia vastuita.
Ja joskus toivoisin, että joku pysähtyisi miettimään, mitä se tarkoittaa minun jaksamiseni kannalta.
Että joku soittaisi ja kysyisi, mitä minulle kuuluu.
Että joku tulisi käymään.
Että joku tarjoaisi apua asioissa tai ehdottaisi, että tehtäisiin jotakin yhdessä. Vaikka niin, että minä voisin ottaa äidin mukaan tai että joku olisi hänen kanssaan hetken, jotta minäkin pääsisin välillä tekemään jotakin muuta.
En kaipaa suuria eleitä. En kaipaa kiitoksia tai ylistystä siitä, mitä teen.
Kaipaan pieniä asioita, joista huomaa, että toinen välittää.
Erityisesti tämä tunne on noussut pintaan useammin.
Se tuntuu pahalle.
Ja nostattaa kyyneleet silmäkulmaan useasti.
Ei siksi, että olisin odottanut kenenkään olevan minulle kiitollisia. Ei siksi, että haluaisin kenenkään tunnustavan, kuinka paljon teen.
Vaan siksi, että minäkin olen ihminen.
Minäkin kaipaan joskus sitä, että joku huomaisi minut.
Ja kun huolehdin äidistäni päivittäin, toivoisin voivani luottaa siihen, että saan tarvittaessa jonkun kiinni, jos äidille tapahtuu jotakin tai tarvitsen apua hänen asioissaan.
Kyse ei siis ole vain tunteista, vaan myös arjen vastuista.
Joskus olen miettinyt, olisiko minun helpompi olla, jos olisin kauempana. Silloin ei ehkä syntyisi niitä pieniä toiveita, jotka ehtivät nousta pintaan ja sitten taas särkyä.
Mutta vaikka olen oppinut odottamaan vähemmän, en ole kokonaan lakannut kaipaamasta.
Ehkä juuri siinä on tämän asian vaikeus.
Voi hyväksyä tilanteen ja silti toivoa, että se olisi joskus toisenlainen.
Olen tottunut pärjäämään, mutta en halua olla näkymätön
Olen oppinut tekemään paljon itse.
Kun jokin asia pitää hoitaa, etsin keinot. Kun tulee ongelma, yritän ratkaista sen. Kun en osaa, opettelen.
Näin olen tehnyt myös LUMEkorun kanssa.
Olen opetellut yrittäjyyttä, verkkokaupan käyttöä, somen tekemistä ja kaikkea sitä, mitä oman yrityksen pyörittäminen vaatii. Olen opetellut asioita, joita en aiemmin osannut, ja jatkan opettelua edelleen.
Samalla huolehdin kodista, äidistäni ja poikani koulunkäynnistä.
Mutta joskus mietin, onko siinä yksi syy siihen, miksi kukaan ei ehkä kysy, miten minä jaksan.
Kun ihminen näyttää pärjäävän, muut saattavat ajatella, ettei hän tarvitse apua.
Tai joskus on väsyneenä ja kiukkuisena sanonut, ettei tarvitse apua ja voiko olla, että kukaan ei siksi kysy.
Kun ihminen on tottunut hoitamaan asiat itse, hänen tarpeensa voivat jäädä huomaamatta.
Mutta pärjääminen ei tarkoita sitä, ettei tarvitsisi ketään.
Se, että osaan selviytyä arjesta, ei tarkoita, etten kaipaisi joskus toisen ihmisen seuraa, tukea tai ystävällistä sanaa.
Minäkin haluaisin välillä istua jonkun kanssa kahvikupin ääressä ja jutella ihan tavallisista asioista.
Katsoa elokuvan yhdessä.
Lähteä lenkille.
Saada kutsun mukaan johonkin, mitä muut tekevät.
Tai saada puhelun, jossa ei tarvitse olla mitään erityistä asiaa.
Olisi ihanaa, jos joku soittaisi ihan vain siksi, että haluaa kuulla, mitä minulle kuuluu.
Jos joku kysyisi aidosti: Miten sinä jaksat, Marika?
Ja jäisi myös kuuntelemaan vastausta.
Ja luulen, että näitä miettii moni muukin joka on omaishoitaja.
LUMEkoru on tuonut elämääni valoa ja yhteyttä
Vaikka olen kokenut ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, elämässäni on myös paljon sellaista, mikä antaa minulle voimaa.
Yksi niistä on LUMEkoru.
LUMEkoru ei ole minulle vain yritys, jonka kautta yritän ansaita elantoni. Se on paikka, jossa saan ilmaista itseäni ja olla oma itseni.
Saan suunnitella koruja, kirjoittaa elämästäni, tehdä somea ja kohdata ihmisiä omilla ehdoillani.
Saan kertoa asioista, joista ei aina ole helppo puhua.
Saan jakaa kokemuksiani ja ehkä antaa jollekin toiselle tunteen siitä, ettei hän ole yksin.
LUMEkorun kautta olen löytänyt myös uudenlaista yhteyttä muihin ihmisiin. Vaikka kohtaamiset tapahtuisivat verkkokaupan, viestien tai somejulkaisujen välityksellä, niiden merkitys voi olla suuri.
Jokainen viesti, kommentti ja kohtaaminen muistuttaa minua siitä, että ajatukseni voivat tavoittaa jonkun toisen.
Ehkä joku tunnistaa tekstistäni itsensä.
Ehkä joku saa rohkeutta puhua omasta tilanteestaan.
Ehkä joku löytää korusta pienen muistutuksen omasta voimastaan.
Se merkitsee minulle paljon.
LUMEkoru antaa minulle voimaa ja valoa päiviin. Se tuo elämääni tarkoitusta ja mahdollisuuden antaa eteenpäin sitä rakkautta, ymmärrystä ja vertaistukea, joita haluan jakaa koko sydämestäni.
LUMEkoru ei ole vain yritys. Se on minun rakkauteni, voimani ja valoni.
Ja vaikka yrittäjyys voi joskus olla yksinäistä, olen löytänyt sen kautta myös tavan olla yhteydessä maailmaan silloinkin, kun en itse pääse lähtemään kotoa.
Olen oppinut tuntemaan oman arvoni.
En ole enää sama ihminen kuin ennen.
Olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa ja opetellut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen.
Tiedän nykyään, ettei minun tarvitse kilpailla muiden kanssa tai yrittää jatkuvasti ansaita hyväksyntää.
Minun ei tarvitse pienentää itseäni siksi, että joku toinen ei ymmärrä minua.
Minun ei tarvitse hävetä avoimuuttani, menneisyyttäni tai sitä, että olen erilainen kuin joku toinen.
Minä olen minä.
Ja jos joku ei halua pitää yhteyttä, kysyä kuulumisiani tai viettää aikaa kanssani, en voi pakottaa häntä tekemään niin.
Olen oppinut, ettei kaikkia ihmissuhteita voi pitää yllä yksin.
Yhteydenpidon, välittämisen ja ystävyyden pitäisi kulkea molempiin suuntiin.
Haluan lähelleni ihmisiä, joiden kanssa voin olla oma itseni. Ihmisiä, jotka välittävät minusta ja arvostavat minua sellaisena kuin olen, aivan kuten minä haluan välittää ja arvostaa heitä.
En tarvitse ympärilleni suurta ihmisjoukkoa.
Tarvitsen aitoja kohtaamisia.
Ihmisiä, joiden kanssa voin nauraa, puhua, olla hiljaa ja joskus myös näyttää, etten jaksa.
Ihmisiä, joiden seurassa minun ei tarvitse esittää vahvempaa kuin olen.
Ja vaikka olen oppinut suojelemaan omaa rauhaani ja vähentämään odotuksiani, se ei tarkoita, että olisin lakannut kaipaamasta yhteyttä.
Minä voin tietää oman arvoni ja silti toivoa, että joku muistaisi minut.
Minä voin pärjätä yksin ja silti toivoa, ettei minun tarvitsisi aina pärjätä yksin.
Nämä asiat eivät ole ristiriidassa keskenään.
Ne ovat inhimillisiä tarpeita.
Vahvakin saa kaivata rakkautta
Haluan sanoa tämän erityisesti kaikille niille, jotka kokevat samanlaista yksinäisyyttä.
Sinulle, joka olet aina se vahva.
Sinulle, joka autat muita ja yrität pitää kaiken kasassa.
Sinulle, joka olet sosiaalinen, naurat ja keskustelet ihmisten kanssa, mutta tunnet silti joskus olevasi ulkopuolinen.
Sinulle, joka rakastat omaa rauhaa, mutta toivoisit silti joskus jonkun koputtavan ovellesi.
Sinulle, joka mietit, onko sinussa jotakin vikaa, kun kukaan ei tunnu ottavan yhteyttä.
Haluan sanoa sinulle yhden asian.
Sinun ei tarvitse ansaita ystävyyttä olemalla aina auttavainen, iloinen, vahva tai muita miellyttävä.
Sinun ei tarvitse todistaa arvoasi tekemällä muiden eteen kaiken mahdollisen.
Sinä olet arvokas jo nyt.
Sinulla on oikeus tunteisiisi. Sinulla on oikeus kaivata läheisyyttä ja ystävyyttä. Sinulla on oikeus toivoa, että joku kysyy kuulumisiasi ja haluaa viettää aikaa kanssasi.
Älä häpeä näitä tarpeita.
Me kaikki tarvitsemme välillä omaa rauhaa, mutta meillä on myös tarve tulla nähdyiksi, kuulluiksi ja hyväksytyiksi.
Meidän ei tarvitse valita vain toista.
Ja jos koet yksinäisyyttä, uskalla etsiä yhteyttä. Joskus sitä voi löytyä harrastuksesta, ryhmästä, vertaistuesta tai uudesta ihmisestä, jonka kanssa huomaat olevasi samalla aaltopituudella.
Aina yhteyden löytäminen ei ole helppoa, eikä se tapahdu hetkessä. Joskus joutuu yrittämään useamman kerran ennen kuin löytää paikan, jossa tuntee kuuluvansa joukkoon.
Mutta älä ajattele, että sinussa olisi jotakin vikaa vain siksi, että olet yksinäinen.
Vaikka kukaan ei juuri tänään koputtaisi ovellesi tai kysyisi kuulumisiasi, sinä olet silti tärkeä, rakas ja arvokas ihminen.
Et ole ainoa, joka tuntee näin, vaikka yksinäisyys saattaa saada sinut uskomaan niin.
Ja toivon koko sydämestäni, että jonain päivänä joku soittaa sinulle ihan vain kuullakseen äänesi. Että joku tulee käymään, istuu kanssasi kahvikupin ääreen ja kysyy:
Mitä sinulle kuuluu?
Ja että sinä voit vastata juuri niin kuin sinusta sillä hetkellä tuntuu.
Sinun ei tarvitse sanoa, että kaikki on hyvin, jos ei ole.
Sinun ei tarvitse olla vahva joka hetki.
Sinä saat olla sinä.
Ja minäkin toivon joskus, että joku kysyisi
Tätä kirjoittaessani huomaan, että vaikka olen oppinut hyväksymään paljon ja tiedän oman arvoni, minussa elää edelleen pieni toive.
Toivon, että joku soittaisi.
Että joku tulisi käymään.
Että joku kysyisi, mitä minulle kuuluu ja miten minä jaksan.
Että joku muistaisi, että myös minulla on tunteet ja tarpeet, vaikka olen tottunut hoitamaan asioita itse.
En kaipaa suuria eleitä. En odota, että kukaan muuttaisi elämäänsä minun vuokseni.
Joskus jo yksi aito kysymys voisi merkitä paljon.
Ja jos joku kysyisi minulta tänään, miten minä voin, vastaisin, että voin hyvin. Minulla on elämässäni paljon sellaista, mistä olen kiitollinen. Saan tehdä sydämestäni tärkeää työtä, olla mukana poikani oppimisessa ja huolehtia äidistäni.
Mutta sanoisin myös, etten pistäisi pahakseni, jos joku haluaisi joskus auttaa, tulla käymään tai tehdä kanssani jotakin yhdessä.
Sillä vaikka olen vahva, minäkin kaipaan läheisyyttä.
Vaikka rakastan rauhaa, minäkin kaipaan joskus seuraa.
Vaikka olen oppinut pärjäämään, minäkin haluan tuntea, että joku välittää.
Ja tiedättekö mitä?
Minun ei tarvitse hävetä sitä.
Minä olen Marika. Olen kulkenut pitkän matkan, oppinut tuntemaan itseni ja rakentanut elämääni uudelleen.
Olen vahva, mutta minun ei tarvitse olla vahva yksin.
Minulla on oma arvoni, mutta saan silti kaivata rakkautta.
Minä osaan huolehtia muista, mutta saan toivoa, että joku huolehtisi joskus myös minusta.
Vahva kuin vuori, mutta sydämeltäni ihminen.
Ihminen, joka tuntee, kaipaa, rakastaa ja toivoo.
Ja ehkä juuri siinä on tämän luvun tärkein viesti.
Meidän ei tarvitse lakata kaipaamasta toisiamme vain siksi, että olemme oppineet pärjäämään yksin.
LUMEkorun matkassa haluan muistuttaa siitä, että jokaisella meistä on tarina, jota muut eivät välttämättä näe. Jokaisen vahvuuden takana voi olla väsymystä. Jokaisen hymyn takana voi olla ikävää. Ja sen ihmisen takana, joka aina auttaa muita, voi olla sydän, joka toivoo joskus itsekin tulevansa huomatuksi.
Siksi kysytään toisiltamme useammin, mitä meille oikeasti kuuluu.
Soitetaan. Käydään kylässä. Kutsutaan mukaan.
Ei siksi, että pitäisi, vaan siksi, että välitämme.
Sillä joskus pieni kysymys voi merkitä toiselle enemmän kuin osaamme arvatakaan.
Hei, mitä sinulle kuuluu?
Minä toivon, että jokainen meistä saisi kuulla sen aidosti ja tuntea, että kysyjä todella haluaa tietää vastauksen.
Sillä jokainen meistä ansaitsee tulla nähdyksi.
Jokainen meistä ansaitsee tulla kuulluksi.
Ja jokainen meistä ansaitsee tuntea, ettei ole yksin.
LUMEkoru – koru, tarina ja ripaus valoa.
LUMEkorun elämäntarina jatkuu, kiitos että seuraat.
Lisää kommentti
Kommentit