Luku 17 - Kun piti opetella elämään uudelleen

LUMEkorun blogi – Luku 17

Kun piti opetella elämään uudelleen

Päihteistä irrottautuminen ei tarkoittanut sitä, että kaikki olisi yhtäkkiä muuttunut hyväksi. Se ei tarkoittanut, että olisin herännyt yhtenä aamuna ja osannut elää uudenlaista elämää.

Päinvastoin.

Yksi vaikeimmista asioista oli opetella kohtaamaan elämä selvänä.

Kun päihteet eivät enää olleet vaimentamassa ajatuksia ja tunteita, jouduin kohtaamaan kaiken sellaisena kuin se oli. Toisen ihmisen sanat, omat ajatukseni, tunteeni ja tilanteet, joita en aikaisemmin ollut osannut käsitellä.

Myös aivan tavallinen arki tuntui aluksi vaikealta.

Ihmisten kanssa keskusteleminen jännitti ja pelotti. Minusta tuntui, että änkytin ja puheeni katkesi kesken lauseiden. Käteni tärisivät, sydän hakkasi ja paikallaan oleminen tuntui välillä lähes mahdottomalta. Kaupassa käyminenkin oli aluksi todella pelottavaa.

Ajattelin lähes aina ensimmäisenä, mitä muut ajattelevat minusta ja menneisyydestäni.

Miten he näkevät minut? Tietävätkö he, millainen olen ollut? Ajattelevatko he minusta pahaa?

Minun piti opetella sosiaalista kanssakäymistä uudelleen, rauhassa ja pienin askelin. Kaikki ei onnistunut heti, eikä tarvinnutkaan.

Päivä päivältä aloin kuitenkin ymmärtää itseäni hieman paremmin. Pienetkin onnistumiset olivat tärkeitä. Asiat, jotka toisille saattoivat olla aivan tavallisia, olivat minulle suuria voittoja.

Opin vähitellen, ettei minun tarvitse selvitä kaikesta kerralla.

Kun sain vihdoin ymmärrystä itselleni

Kun täytin 45 vuotta, sain ADHD-diagnoosin.

Se oli yksi elämäni merkittävimmistä hetkistä.

Olin saanut vuosien varrella monenlaisia diagnooseja, mutta ADHD:n ymmärtäminen avasi minulle aivan uuden näkökulman omaan elämääni.

Aloin ymmärtää käyttäytymistäni, ajatuksiani, levottomuuttani ja sitä, miksi jotkin asiat olivat olleet minulle niin vaikeita.

Yhtäkkiä monet menneisyyden tilanteet alkoivat saada uudenlaisen selityksen.

En tarkoita, että ADHD antaisi minulle anteeksi kaiken, mitä olen tehnyt. Ei se niin mene. Vastuu omista teoista säilyy. 

Mutta ymmärtäminen on eri asia kuin selittely.

Minulle oli valtavan tärkeää saada vihdoin ymmärtää, ettei kaikessa ollut kyse siitä, etten yrittänyt tarpeeksi tai etten olisi halunnut osata.

Minussa oli asioita, joita en ollut itse ymmärtänyt eikä ympäristökään ollut osannut välttämättä tunnistaa.

Aloin hyväksyä itseäni. En täydellisenä, vaan ihmisenä, jolla on omat haasteensa ja vahvuutensa.

Ihmiset, jotka eivät hylänneet minua

Kun aloin rakentaa elämääni uudelleen, tärkeimpiä asioita olivat minä itse, lapset, äiti, sisarukset ja läheiseni. 

Erityisesti lapseni.

He eivät lakanneet rakastamasta minua eivätkä hylänneet minua, vaikka elämäni päihteiden käytön aikana oli ollut sellaista, että heillä olisi ollut täysi oikeus tehdä niin. Ja minä olisin sen hyväksynyt, koska tiesin että olin toiminut ja tehnyt väärin.

Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon edelleen: lapsillani ei olisi ollut mitään velvollisuutta hyväksyä tekojani tai antaa minulle anteeksi. Eikä äidillä, sisaruksillani ja läheisilläni.

Siksi tunnen heitä kohtaan niin valtavaa kiitollisuutta.

En pidä heidän rakkauttaan itsestäänselvyytenä. Se on minulle yksi elämäni suurimmista lahjoista.

Myös äitini, sisarukseni ja muut läheiseni ovat olleet tärkeä osa matkaani. He ovat olleet tuki ja turva silloin, kun olen opetellut rakentamaan elämääni uudelleen. He eivät ole hylänneet, vaikka heillä olisi ollut oikeus siihen.

Mutta samalla olen löytänyt itsestäni jotakin, mitä en koskaan aikaisemmin uskonut olevan olemassa.

Olen oppinut uskaltamaan olla oma itseni. Olen oppinut asioita, joita ajattelin aina, etten osaa. Olen uskaltanut tarttua uusiin mahdollisuuksiin, opetella, yrittää ja huomata, että pystyn paljon enempään kuin olin itselleni uskotellut.

Se on ollut valtava matka.

Kun menneisyys seurasi mukana

Toipuminen ei ollut pelkkää ylämäkeä. Matkalla tuli vastaan myös paljon sellaista, mikä tuntui raskaalta ja epäreilulta.

Oli muutaman vuoden jakso, jolloin minusta tehtiin toistuvasti lastensuojeluilmoituksia nimettömästi. Jotka olivat aina aiheettomia.

Oli tilanteita, joissa poliisi pysäytti minut autolla ajaessani lapseni kanassa, koska oli ilmoitus tehty, että olisin päihtyneessä tilassa.

Tilanne oli todella epämiellyttävä jälleen kerran ja  kokemus tuntui minusta todella rajulta. Minut pysäytettiin tavalla, joka sai minut tuntemaan itseni kuin suureksi rikolliseksi. Ja mikä teki tilanteesta vielä itselle todella vaikean. oli lapseni mukaan vetäminen tilanteeseen. Ja myös se, että sosiaalihuoltoa ja virkavaltaa työllistettiin turhaan, aiheettomilla ilmoituksilla. 

Toistuvia kertoja sosiaalihuollon työntekijät tulivat kotiimme keskellä yötä ilmoituksen vuoksi. Olin jälleen tilanteessa, jossa jouduin kohtaamaan epäilyksiä omasta elämästäni ja tilanteestani. Vaikka tiesin, että minulla ei ollut mitään salattavaa, eikä pelättävää.

Nämä tapahtumat herättivät minussa paljon vihaa, pelkoa ja turhautumista. Ja laittoivat miettimään, miksi jotkin ihmiset tekevät näin. Mitä he saavat tästä tai miksi he tekevät näin? Tämä vaihe kasvatti minusta ihmisen, joka ei uskalla luottaa ihmisiin, joka mieluummin, katsoo, kuuntelee ja kuulostelee, onko ihminen aito ja välittääkö hän oikeasti vai kun käännän selkäni, onko hän valmis tekemään mitä vaan, millä voi, jotenkin satuttaa minua.

En halua tässä luvussa arvioida kenenkään muiden tarkoitusperiä. Kerron siitä, miltä nämä tilanteet minusta tuntuivat ja miten ne vaikuttivat minuun.

Olin yrittämässä rakentaa elämääni uudelleen, mutta välillä tuntui, että menneisyyteni seurasi joka paikkaan.

Jossain vaiheessa aloin kokea, että ulkopuolelta tulevat epäilyt ja vastoinkäymiset yrittivät vetää minua takaisin siihen aikaan, josta olin kovalla työllä pyrkimässä pois.

Lopulta ilmoitukset loppuivat.

Ja minä jatkoin elämääni.

Näin jälkikäteen ajatellen yksi vaikeimmista asioista ei ollutkaan pelkästään oman itseni kanssa kamppaileminen. Välillä tuntui, että jouduin taistelemaan myös sen puolesta, että saisin mahdollisuuden näyttää, että elämäni oli muuttunut.

Mutta opin yhden asian: en voi antaa muiden ihmisten ajatusten tai tekojen määrätä sitä, mihin suuntaan oma elämäni kulkee.

Kun tulee tunne, ettei enää jaksa

Matkalla on ollut hetkiä, jolloin olen tuntenut, etten jaksa enää yrittää.

Mutta ne ovat olleet ohikiitäviä ajatuksia ja tunteita.

Silloin pysähdyn. Hengitän syvään ja rauhoitan itseäni. Sanon itselleni:

Marika, sinä olet selvinnyt näin pitkälle. Sinä selviät tästäkin. Et ehkä heti, mutta selviät.

Tuo on ollut minulle tärkeä tapa muistuttaa itseäni siitä, kuinka pitkälle olen jo päässyt.

Kaikki ei ratkea yhdellä kertaa. Joskus samaa asiaa täytyy kohdata monta kertaa ennen kuin sen kanssa oppii elämään.

Mutta jokaisen kerran jälkeen voi olla vähän helpompaa.

Toipuminen on raskasta. Siihen voi liittyä raivoa, syytöksiä itseä kohtaan, pettymystä, taistelua ja kyyneliä. Välillä tuntuu, ettei mikään etene.

Mutta jossain vaiheessa huomaa, että jokin on muuttunut.

Se, mikä aikaisemmin tuntui mahdottomalta, ei enää hallitse koko päivää. Tilanne, joka ennen vei kaikki voimat, saattaakin mennä ohi hieman helpommin.

Elämä alkaa vähitellen voittaa.

Ei nopeasti eikä helpolla, mutta se voi voittaa.

Anna tunteillesi lupa tulla ulos

Yksi tärkeimmistä asioista, joita olen itse oppinut, on tunteiden käsitteleminen.

Minun ei ollut aina helppoa sanoittaa sitä, mitä sisälläni tapahtui. En osannut kertoa, mitä tunsin tai miksi jokin asia satutti niin paljon.

Siksi istuin, itkin, huusin ja kirjoitin.

Joskus minun täytyi vain saada tunne ulos itsestäni. En yrittänyt enää väkisin pitää kaikkea sisälläni.

Opin, että tunteita ei tarvitse hävetä. Viha, suru, pettymys, pelko, ilo ja rakkaus – kaikki tunteet ovat sallittuja.

Tärkeää on löytää itselleen tapa käsitellä niitä turvallisesti.

Minulle kirjoittaminen on ollut yksi keino. Joskus tarvitsen itkua, joskus hiljaisuutta ja joskus sitä, että saan vain olla rauhassa omien ajatusteni kanssa.

Sinäkin löydät varmasti vähitellen oman tapasi. Joskus siihen tarvitaan myös toisen ihmisen apua, eikä siinä ole mitään väärää.

Älä jää yksin sellaisten tunteiden kanssa, jotka käyvät liian raskaiksi kantaa.

Jos sinä olet nyt siinä kohdassa, jossa minä joskus olin

Haluan sanoa sinulle muutaman asian.

Tiedän, että tulee tilanteita, joissa tunnet, ettei sinusta ole tähän. Tiedän, että joskus tekee mieli luovuttaa ja että toisten ihmisten sanat voivat satuttaa enemmän kuin he ehkä ymmärtävät.

Mutta älä luovuta.

Jokainen kerta, kun uskallat kohdata vaikean asian, on askel eteenpäin. Kaikki ei muutu heti, mutta vähitellen voit huomata, että asiat eivät enää tunnu aivan yhtä raskailta.

Älä anna muiden ihmisten epäilyjen tai julmien sanojen määritellä sitä, mihin sinä pystyt.

Joskus ulkopuoliset ihmiset voivat olla todella kovia. Joskus joudut kohtaamaan epäluottamusta ja ennakkoluuloja vielä silloinkin, kun yrität tehdä elämässäsi kaiken paremmin.

Mutta sinä et voi rakentaa koko tulevaisuuttasi sen varaan, mitä muut sinusta ajattelevat.

Sinulla on oikeus uuteen alkuun.

Ja ennen kaikkea: rakasta ja arvosta itseäsi myös niinä päivinä, kun se tuntuu vaikealta.

Älä vaadi itseltäsi täydellisyyttä. Anna itsellesi aikaa. Hae apua, ota vastaan tukea ja anna tunteillesi tilaa.

Jos olet tehnyt virheitä, voit ottaa niistä vastuun ja opetella toimimaan toisin. Jos sinulle on tehty väärin, saat käsitellä myös sitä. Kaikkea ei tarvitse kantaa yksin.

Minä en voi luvata, että matka olisi helppo. Mutta voin kertoa, että muutos on mahdollinen.

Menneisyys ei ole elinkautinen

Kun katson nykyistä elämääni, näen ihmisen, jota en joskus olisi uskonut olevani.

Näen äidin, joka rakastaa lapsiaan. Naisen, joka on opetellut hyväksymään itsensä. Yrittäjän, joka uskaltaa unelmoida. Ihmisen, joka haluaa auttaa muita ja jakaa omia kokemuksiaan, jotta joku toinen ei tuntisi olevansa yksin.

En ole täydellinen. Enkä halua ollakaan.

Minulla on edelleen haasteita, päiviä jolloin ADHD tekee arjesta vaikeaa ja hetkiä, jolloin joudun muistuttamaan itseäni omasta voimastani.

Mutta tänään tiedän, että minussa on paljon enemmän kuin ne asiat, joiden kanssa olen joskus kamppaillut.

Menneisyyttäni en voi muuttaa. En voi pyyhkiä pois tekemiäni virheitä tai niitä asioita, joita olen joutunut kokemaan.

Mutta voin päättää, mitä teen tänään ja millaista tulevaisuutta rakennan.

Ja jos voisin jättää sinulle yhden ajatuksen tästä luvusta, se olisi tämä:

Menneisyys ei ole sinulle elinkautinen. Se voi olla oppitunti, josta voit kasvaa, vaikka sen opetukset olisivat olleet kuinka kipeitä.

Muista, että olet rakas, tärkeä ja arvokas. Myös silloin, kun et itse jaksa sitä uskoa.

Minä olen täällä tänään. Olen selvinnyt tähän asti. Olen oppinut, uskaltanut ja rakentanut elämääni uudelleen.

Ja minä jatkan.

Minä pystyn. Minä osaan. Minä uskallan.

LUMEkoru – koru, tarina ja ripaus valoa.  

Kiitos kun seuraat, LUMEkorun elämäntarina jatkuu..