Luku 2 – Kun en enää uskonut itseeni

Oli aika, jolloin elämäni tuntui todella tyhjältä ja suunnattomalta. Kuljin vuosia niin syvissä vesissä, etten enää uskonut valon löytynyt. Päihteet, mielenterveyden haasteet ja monet vaikeat valinnat olivat osa arkeani. Elämässäni tapahtui tapahtumia, jotka veivät minua jatkuvasti kauemmas siitä ihmisestä, joka olisin halunnut olla.

Olin uupunut. En enää uskonut itseeni enkä siihen, että elämä voisi muuttua. Toivo tuntui kadonneen, ja joskus oli vaikea nähdä enään mitään syytä jatkaa eteenpäin.

Myös ihmissuhteeni kärsivät. Läheiseni ei koskaan kadonneet kokonaan elämästäni, ymmärrän tänä päivänä hyvin, miksi luottamus oli koetuksella. Kun en osannut luottaa itseeni, oli vaikea sitä estää muilta.

Katsoin peiliin ja näin ihmisen jota en enää tunnistanut. Olin väsynyt kantamaan sitä kaikkea, mitä elämä oli tuonut. Sisimmässäni kaipasin jotain, mitä en vielä osannut nimetä – ehkä rauhaa, ehkä toivoa, ehkä mahdollista aloittaa alusta.

Mutta en vielä tiennyt, että kaikkein pimeimpinäkin hetkinä toivon kipinä voi olla olemassa. voien itse sitä, se ei ollut sammunut.