Oli aika, jolloin elämäni tuntui raskaalta ja suunnattomalta. Kuljin vuosia niin syvissä vesissä, etten enää uskonut valon löytyvän. Päihteet, mielenterveyden haasteet ja monet vaikeat valinnat olivat osa arkeani. Elämässäni tapahtui asioita, jotka veivät minua yhä kauemmas siitä ihmisestä, joka olisin halunnut olla.
Olin uupunut. En enää uskonut itseeni enkä siihen, että elämä voisi muuttua. Toivo tuntui kadonneen, ja joskus oli vaikea nähdä syytä jatkaa eteenpäin.
Myös ihmissuhteeni kärsivät. Vaikka läheiseni eivät koskaan kadonneet kokonaan elämästäni, ymmärrän tänä päivänä hyvin, miksi luottamus oli koetuksella. Kun en osannut luottaa itseeni, oli vaikea odottaa sitä myöskään muilta.
Katsoin peiliin ja näin ihmisen, jota en enää tunnistanut. Olin väsynyt kantamaan kaikkea sitä, mitä elämä oli tuonut mukanaan. Sisimmässäni kaipasin jotain, mitä en vielä osannut nimetä – ehkä rauhaa, ehkä toivoa, ehkä mahdollisuutta aloittaa alusta.
Silloin en vielä tiennyt, että kaikkein pimeimpinäkin hetkinä pieni toivon kipinä voi olla olemassa. Vaikka en itse sitä nähnyt, se ei ollut sammunut.
Kuva heijastaa juuri sitä, miten olen elänyt elämäni: jyrkkänä kuin kallio, esteenä, jonka yli en koskaan uskonut ylittäväni. Tai niin ainakin ajattelin siinä vaiheessa elämääni!
LUMEkorun elämäntarina jatkuu..
Seuraavassa luvussa kerron siitä hetkestä, jolloin jokin alkoi hiljalleen muuttua.
Kiitos, että kuljet tätä matkaa kanssani!
Lisää kommentti
Kommentit